Hiroshima, rakastettuni (1959)

Hiroshima, mon amour/Hiroshima, min älskade
Ohjaaja: 
Alain Resnais
Henkilöt: 
Emmanuelle Riva, Eiji Okada, Bernard Fresson
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Marguerite Duras • kuvaus Michio Takahashi, Sacha Vierny • musiikki Georges Delerue, Giovanni Fusco
Maa: 
Ranska/Japani
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
91 min
Teemat: 
KÄÄNNEKOHTA: 1950-LUVUN RANSKALAINEN ELOKUVA
Alain Resnais’n elokuvassa Hiroshima, rakastettuni (1959) kaikki kuuluvat jo kuolleiden valtakuntaan, onhan kaikki elämä kadonnut atomipommien ja muistamiskiellon nieluun.

Elokuvassa Hiroshima, rakastettuni muistot vetävät yhteen ja erottavat kaksi rakastavaista. Heillä molemmilla on tarve muistaa ja silti myös tarve unohtaa. Kuinka tämä on mahdollista? Resnais näyttää tekevän selvän eron yleisten ja yksityisten muistojen välillä, mikä vastaa läheisesti Bergsonin luokitusta motoriseen mekanismiin/riippumattomaan muistiin. Suuret tapahtumat, joissa emme henkilökohtaisesti ole mukana unohdetaan miltei väistämättä.

Ajan kuluessa turrumme niin muiden ihmisten kärsimyksille, että voimme käydä pitkällemme Auschwitzin hylättyihin polttouuneihin ja valokuvauttaa itsemme muistoksi. Kuitenkin henkilökohtainen loukkaus säilyy mielessämme, vaikuttaen jatkuvasti asenteisiin niitä kohtaan, joiden tunnemme loukanneet itseämme. Ja vaikka kuinka kovasti yritämme muistaa juutalaisten kuolinkamppailun Auschwitzissa tai unohtaa arkipäiväisen loukkauksen, se ei tunnu tekevän lainkaan hyvää. Eräässä tärkeässä mielessä ihmisen on siksi miltei mahdotonta paeta omaa itsekeskeisyyttään; ja tämä on traagista, sillä on elintärkeää, että muistamme Auschwitzin ja että jollain tapaa unohdamme loukkauksen.

Auschwitzin muiston tulisi näytellä osansa jokaisen kehityksessä. Se on, tai sen pitäisi olla elämämme kumoamaton tosiasia. Ilman sitä meillä ei ole paljon aikaa jäljellä, sillä kuulumme yhteyteen, jossa Auschwitzin tosiasia on erottamaton osa. Se on osa meitä ja me olemme vastuussa siitä, kuten itsestämme.

Toisaalta arkipäiväinen loukkaus on unohdettava erillisenä tapahtumana ja muistettavana osana elämänkulkuamme. Leikatessamme loukkauksen irti muusta menneisyydestämme se kasvaa valtaviin mittasuhteisiin. Jonkun asian eristäminen saa sen näyttämään suuremmalta ja tärkeämmältä kuin se todellisessa yhteydessään on!

Ottakaamme esimerkiksi nämä kaksi tragediaa: Hiroshiman tuho ja Neversin brutaalit tapahtumat. Tyttö on tuntenut Hiroshiman vain yleisenä tapahtumana. Hän on nähnyt kaupungin "turistina", tallettaen itseensä kaiken, mutta "ymmärtämättä mitään". Hän on nähnyt filmit, lukenut silminnäkijöiden kuvaukset, vapissut kauhusta museon rekonstruktioiden ääressä, mutta hän ei ollut paikalla, kun se tapahtui. Hän ei ole kantanut epämuodostunutta lasta, räjähdys ei ole polttanut hänen vanhempiaan. Japanilaiselle, joka on kokenut sen henkilökohtaisesti (joskaan hän ei ollut fyysisesti läsnä, niin hänen kaupunkinsa, hänen elämänsä, hänen vanhempansa ja ystävänsä siinä tuhoutuivat), nainen on tunkeilija hänen tragediassaan. Kun nainen mainitsee, että hän on käynyt museossa, näemme miehen vaikutelman siinä, mitä museo merkitsee naiselle. Kankaalla näkyy välähteleviä neon-valoja, ääninauhalta kuuluu törähtelevää musiikkia, samalla kun kuulemme hänen sanansa ja näemme museon. Naiselle se on pelkkä ohimenevä show ja vaikka hän kuinka kovasti yrittää "tuntea" sen se ei koskaan tule olemaan enempää. Empatia ei korvaa kokemusta. Ja mies on yhtä etäällä naisen Neversin-kokemuksista. Hänelle Nevers on ensinnäkin "kaunis ranskalainen sana" ja maistelee ilmauksen "jeune à Nevers" (nuorena Neversissä) kauneutta.

Hiroshiman rakastavaisilla on pakottava tarve uskoutua toiselle tai kuulla toisen uskoutuvan. Japanilaisella on esimerkiksi tarve saada tietää Neversistä ja tarve tuntea, että hän tietää tytöstä jotakin, jota tämä ei ole kertonut edes aviomiehelleen. Hän on lähempänä syvällisempää totuutta kuin oivaltaakseen sanoakseen "Vasta Neversin ansiosta alan tuntea sinua". Mutta hän ei oivalla, että tämä tieto vie hänet ristiriitaan naisen kanssa, samalla kun aviomiehen tietämättömyys tekee heidän suhteestaan vähemmän myrskyisän. Mitä enemmän japanilainen painostaa naista paljastamaan itseään, sitä enemmän hän loukkaantuu miehen tunkeutumisesta hänen menneisyyteensä.

Japanilainen haluaa kuulla Neversistä, koska "tunnen, että siellä aloit olla sitä, mitä sinä olet vielä tänään", mutta nainen on haluton uskoutumaan. Muisto on tuskallinen ja se kuuluu hänelle., ei miehelle. Hän ei uskoudu myöskään siksi, koska hän on tietoisella tasolla unohtanut. Nainen myöntää tämän jo elokuvan varhaisessa vaiheessa. "Kuvittelin, ettei ihminen koskaan unohda – ei edes rakkaudessa". Ja jopa silloin, kun hän oivaltaa, että hänen menneisyytensä on läheisessä yhteydessä hänen nykyisiin kokemuksiinsa Hiroshimassa ("Miksi kieltää ilmeinen tarve muistaa?), hän on tietoinen, ettei hän tietoisin ponnistuksin voi luoda uudelleen menneisyyttä: "Sinun laillasi olen unohtanut". Kun hän muistaa, muisto ei ole tahdonalainen, vaan sen nostaa esiin se väistämätön samankaltaisuus, mikä vallitsee hänen rakkausjutuissaan saksalaisen ja japanilaisen kanssa. Ja muisto Neversistä on tuskallinen, koska hän on eristänyt sen. Hän ei ole sovittanut sitä elämäänsä ennen sitä ja sen paikan koko elämässään. Hänen kuollut saksalainen rakastettunsa liittyy hänen elävään japanilaiseen rakastettuunsa ja elää edelleen hänessä.

Japanilaisen tilanne ei ole yhtä monimutkainen vaikkakin muodollisesti heikompi. Muodollisella tasolla naisen täytyy olla miestä kompleksisempi tasapainottaakseen oman Neversin tragediansa ja miehen yleismaailmallisesti merkitsevän tragedian välisen epäsuhdan. Hän tuntee olevansa erillään naisesta, koska tällä ei ole henkilökohtaista kosketusta Hiroshiman tapahtumiin, jotka taas ovat hänen elämänsä keskeinen kokemus. Mutta päinvastoin kuin nainen, mies ei älyllistä kokemustaan. Se on osa hänen nykyelämäänsä (hän elää Hiroshimassa kun taas nainen ei pysty elämään Neversissä), mutta mikään ei viittaa siihen, että tällä olisi häneen samanlainen lamauttava vaikutus kuin Neversillä naiseen.  Kun hän saa tietää naisen henkilökohtaisesta tragediasta, hän oivaltaa, että nainenkin on kokenut jotakin vastaavaa kuin hänen kansansa kauhut. Nainen on yksi niitä harvoja länsimaalaisia jotka voisivat ymmärtää pommin vaikutuksen japanilaisiin. Muut ovat ehkä keskitysleirien, Burman rautatien, Guernican, Dresden, Varsovan gheton ja muiden vastaavien eloonjääneitä. Mies yrittää ymmärtää mitä naiselle tapahtui vertaamalla sitä omaan tragediaansa. Merkitsevää kyllä hän kysyy Neversistä: "Sataako siellä joskus?" Sade on hänelle vaaran koetinkivi ja ymmärtääkseen naisen tuskaa Hiroshiman kärsimyksen termein hän välittömästi ajattelee sadetta jonka mukana laskeutuu radioaktiivista pölyä hänen kansansa päälle. Inhimillinen pelko liittyy hänelle sateeseen. Lisäksi Resnais käyttää visuaalisia samankaltaisuuksia – kaksi jokea, tyttö ajeltuine päineen ja Hiroshiman naiset joiden tukka lähtee irti, Hiroshiman "ajelehtiva, vielä kuolinkamppailussaan elävä" ihmisiho ja Neversin vertavuotavat kädet.

– John Wardin teoksesta Alain Resnais or the Theme of Time (otteita)