Night on Earth (1991)

Ohjaaja: 
Jim Jarmusch
Henkilöt: 
Winona Ryder, Gena Rowlands, Armin Mueller-Stahl
Lisähenkilöt: 
musiikki Tom Waits
Maa: 
USA/Japani
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
128 min
Teemat: 
JIM JARMUSCH
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Night on Earth (1991) oli Jim Jarmuschilta uusi avaus, kerronnallisesti omalaatuinen episodielokuva. Tapahtuma-aika on yö ja tapahtumapaikkoina viisi taksia, mutta lumous säilyy tarinoissa Hollywoodista, New Yorkista, Pariisista, Roomasta ja... Helsingistä (Matti Pellonpää ja Kari Väänänen).

Mystery Trainin kolmen episodin yhdistävänä tekijänä oli samanaikaisuus. Se kuvasi kolmea samanaikaista tapahtumaa, jotka eivät liittyneet toisiinsa toiminnallisesti, mutta tapahtumapaikka, Memphis, oli sama, ja tietyt elementit toistuivat kaikissa, joka kerta eri mielleyhtymiä herättäen. Night on Earthkin perustuu samanaikaisuuteen, mutta vain siihen. Viisi taksia kuljettaa matkustajaa viidessä kaupungissa. Etäisyys on niin suuri, että Los Angelesissa hämärtää ilta kun Helsingissä sarastaa aamu. Kosminen välimatka erottaa toisistaan taksinkuljettajia ja matkustajia, jotka ovat kommunikoivinaan keskenään.

Jim Jarmusch on neo-beat-noir-lyyrikko, jonka jokainen elokuva on merkinnyt uutta sisäisen matkan etappia. Esikoisteos Permanent Vacation (1981) oli huomattava minimalistinen vieraantumiskuvaus. Muukalaisten paratiisi (1984), Down By Law (1986) ja Mystery Train (1989) muodostavat elokuva elokuvalta syvenevän muukalaistrilogian. Teknisesti niissä tapahtui kulku rakeisesta mustavalkokuvauksesta Robby Müllerin rikassävyiseen mustavalkoiseen ja lopulta saman kuvaajan hallittuun väri-ilmaisuun. Night on Earthin kuvaaja Frederick Elmes on työskennellyt aikaisemmin David Lynchille (Eraserhead, Blue Velvet, Villi sydän) ja John Cassavetesille (Kiinalaisen kiristäjän murha, Ensi-ilta). Tyyli on jatkoa Mystery Trainille; paletin käyttö on pidättyväistä. Kun tapahtuma-aika on yö ja paikka niinkin ahdas kuin taksi, rajoitukset ovat suuret, mutta Elmes pitää lumouksen yllä.

Etäisyydenotto on huvittavan kirjaimellista. Maapallo nähdään kunkin jakson alkaessa avaruudesta käsin, ja kameran ajaessa kohti kutakin kaupunkia sen kohdalla syttyy palamaan valo. Rekvisiitaksi on rakennettu viiden kaupungin aikaa näyttävä maailmankello.

Hollywood, josta Night on Earth alkaa, ei ole Jarmuschin rakastama paikka. Nicholas Ray opetti Jarmuschille: älä koskaan tee Hollywood-elokuvaa, älä koskaan edes käy siellä. Tarina suharista (Winona Ryder), joka ottaa kyytiinsä matkapuhelimeensa napanuoran tavoin sidotun elokuva-agentti Gena Rowlandsin, muistuttaa, että Jarmusch yhä uskoo Rayn neuvoon. New Yorkin tarinassa taksikuskia ja matkustajaa yhdistää toisiinsa samantapainen karvareuhka eikä mikään muu. Kuski on vasta maahan saapunut itäsaksalainen emigrantti (taide-elokuvien veteraani Armin Müller-Stahl) ja matkustajana on viileä musta YoYo (Spike Lee –kantakasvo Giancarlo Esposito). Kuskin ammattitaito on sitä luokkaa, että YoYo tarjoutuu vaihtamaan paikkaa tämän kanssa.

Jarmuschin komiikka perustuu usein siihen, että ulkoisesti itsevarman tyypin nolaa avuttomalta vaikuttava henkilö. Näin myös Pariisi-episodissa, jossa musta Isaach De Bankolé (Claire Denisin Chocolat’n ja Jacques Benoît’n Kuinka rakastella neekerin kanssa väsymättä –elokuvan tähti) saa kyytiinsä sokean Béatrice Dallen (eli Betty Bluen). Sokea tuntuu unenvarmasti hallitsevan tilanteet, kun taas kuski hölmöillessään ajaa kolarin.

Komiikka muuttuu absurdiksi Rooma-episodissa. Kuskina on yksisuuntaisia katuja väärään suuntaan hurjasteleva Roberto Benigni, jonka suusta ryöppyää tauoton hölötys. ”Hotel Genie” inspiroi pitkän tarinan, jonka kuluessa hän hahmottelee itselleen sopivamman asuinsijan ”Hotel Imbecile”. Matkustajaksi erehtyy pappi, jolle Benigni alkaa ripittäytyä. Avoimeksi jää, kuoleeko pappi häpeään vai nukahtaako hän unilääkkeiden vaikutuksesta.

Siinä missä Rooman taksi muuttui farssimaiseksi rippituoliksi, Helsingissä se toimii synkkien tunnustusten näyttämönä. Kuski ja matkustajat kilpailevat siitä, kuka kertoo surullisemman tarinan. Kun henkilöhahmojen niminäkin esiintyvät ”Aki” ja ”Mika”, on kaamoksen hallitsema loppuepisodi tulkittavissa Kaurismäki-parodiaksi.

- Antti Alanen 19.3.1999