Mystery Train (1989)

Ohjaaja: 
Jim Jarmusch
Henkilöt: 
Masatoshi Nagase, Youki Kudoh, Screamin' Jay Hawkins
Lisähenkilöt: 
musiikki John Lurie
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
111 min
Teemat: 
JIM JARMUSCH
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Mystery Train (1989) oli Jim Jarmuschin mestariteos väreissä. Ihmiskuvauksen lakoninen hellyys oli täysipainoista, tapahtumattomuuteen ja mitäänsanomattomuuteen perustuva huumori hiottu huippunsa. Japanilaisten turistien Elvis-triviasta elokuva etenee kohti Memphis bluesin ydintä.

Jim Jarmusch kokoaa episodi elokuvansa useasta palasesta. Elokuva sinällään koostuu kolmesta erillisestä jaksosta, joita yhdistää sama aika ja paikka, mutta joiden päähenkilöt eivät tapaa toisiaan. Paikkana on Elviksen kotikaupunki Memphis ja siellä ennen kaikkea ränsistynyt hotelli Arcade, johon jokaisen tarinan henkilöt päätyvät ennen pitkää. Ajallisen yhdistämisen Jarmusch hoitaa Tom Waitsin juontaman radio-ohjelman ja Elviksen esittämän Blue Moonin, sekä junan ja pistoolin laukauksen kautta.

Jarmusch pitää itse tätä elokuvaansa "trilogiana, joka päättää trilogian". Jarmuschin edelliset elokuvat Muukalaisten Paratiisi (Stranger Than Paradise, 1984) ja Down By Law (1986) ovat trilogian edelliset osat. Palapelin rakentelu jatkuukin tältä pohjalta: Mystery Trainin yöportieerina on Screamin' Jay Hawkins, jonka levy esitti ratkaisevaa osaa Muukalaisten Paratiisissa.

Jarmusch itse mainitsee elokuvan esikuviksi "ne japanilaiset elokuvat, jotka koostuvat kummitusjutuista tai ne italialaiset elokuvat, jotka koostuvat romanttisista komedioista. Mutta Memphisissä italialainen saa vieraakseen kummituksen ja japanilaiset ovat taipuvaisia romanttisuuteen. Ja kaikki on lopussa sotkuista." Toisaalta hän on verrannut elokuvaansa Canterburyn tarinoihin, ja niinpä näemmekin heti alussa japanilaispariskunnan kävelevän Chaucer-kadulla.

Palapeli-asetelmallisuudestaan huolimatta Jarmusch rakentaa elokuvastaan, draaman ja tragedian aineksia hyödyntäen, kehämäisesti kiertävän elokuvan, joka väkisin lipsahtaa komedian puolelle. Huumori kukkii mitä yllättävimmissä paikoissa, vinosti ja luistavasti. Jarmusch pyrkii vangitsemaan aikamme ilmaa, sen ääntä ja hiljaisuutta, kestoa ja tiheyttä. Mikään ei näytä muuttuvan, mutta paljon on uutta auringon alla. Memphis rapistuu kuten muinainen egyptiläinen kummikaupunkinsa, elokuvateatterit kuolevat, tarinat hajoavat. Kuningasta ei enää ole, ei päähenkilöä, ei suurta kertomusta. Vain vastaavuuksia, kehiä, reunamerkintöjä. Aikakin on suhteellista.

Memphis, kaupunki joka elää Elviksen sekä Sun ja Stax -studioiden legendoilla, muistetaan parhaiten näistä valkoisten hallitsemista aloista. Tosiasiassa Memphisin asujaimistosta noin 65% on mustia, joista yli puolet elää minimitoimeentulorajan alapuolella. Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä, että Elvis on sittenkin kaupungin eloisin henkilö. Rock'n'Roll on kuollut, jäljellä on merkkien museo.

Oman eurooppalaisen värin, erittäin mielenkiintoisen sellaisen, elokuvaan tuo Wim Wendersin vaki-kuvaaja Robby Müller, jonka maisemakuvaus on korutonta. Myös Down By Lawn kuvannut Müller tuo elokuvaan konstailemattoman, realistisen tunnelman, jonka päällä Jarmuschin on helppo leikitellä. Jarmuschin mukana hänen uransa alusta alkaen on kulkenut John Lurie, jonka musiikki täydentää Jarmuschin elokuvien minimalistisuutta. Tällä kertaa on luonnollisesti Elviksen ja muiden rokkareiden musiikilla keskeinen asema, mutta Lurien tunnelmamusiikki on se, mikä nivoo kaikki lopulta yhteen Arcade-hotelliin ja ajallisten, yhtäaikaisten tapahtumien kanssa.

– Sakari Toiviaisen (IS 7.9.1990) ja muiden lähteiden mukaan HK (1998)