Nainen on aina nainen (1961)

Une femme est une femme/En kvinna är alltid en kvinna
Ohjaaja: 
Jean-Luc Godard
Henkilöt: 
Anna Karina, Jean-Paul Belmondo, Jean-Claude Brialy
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
84 min
Teemat: 
JEAN-LUC GODARD
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Nainen on aina nainen (1961) oli Jean-Luc Godardin genretutkielma: ensimmäisen väri- ja scope-elokuvansa lajiksi ohjaaja valitsi musikaalin. Säveltäjä oli Michel Legrand, ja pääosissa ovat Anna Karina, Jean-Claude Brialy ja Jean-Paul Belmondo. Hulluttelussa on lyyristä lumoa, näyttelijät puhuttelevat yleisöä suoraan, ja mietelauseita esitetään kirjoitettuina plansseina.

Godard tekee elokuvia niin kuin hän kirjoittaisi. Godardin näkee aina hänen elokuviensa läpi, ja niin kuin kirjailija, joka jatkuvasti kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen, Godard jossain määrin tekee aina samaa elokuvaa. ”Kolmessa ensimmäisessä elokuvassani (Viimeiseen hengenvetoon, Pieni sotilas, Nainen on aina nainen) on sama aihe. Otan yksilön, jolla on joku idea ja joka yrittää seurata tätä ideaa loppuun saakka.”

Godard kuvasi elokuvan Nainen on aina nainen viidessä viikossa käyttämättä sanaakaan valmiiksi kirjoitettua dialogia. Hän keksi tilanteet joka aamu ja luki näyttelijöille, mitä heidän piti sanoa. Näyttelijät eivät tienneet, mitä he olivat tekemässä tai miten heidän erilaiset toimensa liittyivät elokuvan kokonaisuuteen. ”Eikä sillä loppujen lopuksi ollut merkitystä”, selitti Brialy. ”Hän pani meidät näyttelemään teennäisiä tilanteita realistisella tavalla ja realistisia tilanteita teennäisellä tavalla. Mitä hullumpaa se oli, sen luonnollisemmalta sen oli näytettävä; toisaalta kun asiat sujuivat normaalisti, me ikävystyimme ja ylinäyttelimme.”

Michèle Manceaux, L’Express 12.1.1961

Jos Godardin puolesta ei puhuisi muu kuin vissi uutuuden viehätys, hän tosiaan tuskin olisi mikään suuri taiteilija. Mikään ei ikäänny nopeammin kuin modernisuus ja jo nyt Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan vallankumoukselliset leikkausperiaatteet näyttävät yhtä klassisilta kuin Murnaun Auringonnousun kameranliikkeet. Elokuvassa Nainen on aina nainen minuun tekee voimakkaimman vaikutuksen sen älykkyys, ei pelkkä kekseliäisyys. Liian paljon on painotettu Godardin tekemiä uudistuksia eikä tarpeeksi hänen näkemyksiään. Kaikkein teeskentelemättömimmät arvioijat valittavat niin sanotuista ”sisäpiirin” vitseistä, jotka itse asiassa ovat yhtä salattuja kuin Bob Hopen vastaavat, mutta vain harvat huomioijat välittävät uskoa, että kevytmielisen pinnan alla voisi piillä hienosyisempiä merkityksiä. Syvällisyys on tapana liitää johonkin juhlalliseen.

Koskaan ei juonella ole ollut niin vähän tekemistä sen kanssa, mitä elokuva todella on kuin tapauksessa Nainen on aina nainen. Kyseessä on dokumentaari, mutta ei pelkästään Godardin vaimosta Anna Karinasta, vaan kaikkien naisten hauraasta minuudesta. Sitten Sternbergin ja Dietrichin piinallisimpien aikojen ei-naisellista periaatetta ole ilmaistu yhtä voitokkaasti. Kysymys ei ole siitä, että muoto peittäisi sisällön, mitä se sitten merkitseekin, vaan siitä että Nainen on aina nainen käyttää hyväkseen elokuvan kaikki lähteet ilmaistakseen miehen ja naisen rakkauden viiltävän tuskan. Tässä piilee Godardin elokuvan lumo, ei ”sisäpiirin” vitseissä, joita jopa Daily Newsin viisaat naiset voivat helposti ymmärtää; ei viitteissä Lubitschiin, Clairiin, Renoiriin, Aldrichiin, Truffautiin, Doneniin, Minnelliin tai edes Godardiin itseensä; eikä siinä, että se täsmällisesti palauttaa arvoonsa Hollywoodin ammattilaisuuden. Godard kestää niin kuin Dreyer ja Sternberg ovat kestäneet, ei minään hetkellisenä uudistajana, vaan tunnontarkkana, syvän tietoisuuden leimaamana elokuvantekijänä, joka kertoo ihmishengen pakkomielteistä. Elokuvan Nainen on aina nainen viimeinen paradoksi on sen aidosti traaginen henki.

Andrew Sarris, The Village Voice 12.11.1964