Hurja joukko (1969)

The Wild Bunch/Den vilda hopen
Ohjaaja: 
Sam Peckinpah
Henkilöt: 
William Holden, Ernest Borgnine, Robert Ryan, Edmond O'Brien, Ben Johnson, Warren Oates
Lisähenkilöt: 
kuvaus Lucien Ballard • musiikki Jerry Fielding
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
146 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA K2014
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Yhdysvalloissa studioaikakausi päättyi 1960-luvulla, ja Production Coden lakkauttaminen mahdollisti seksin ja väkivallan rohkean kuvauksen. Sam Peckinpahin Hurja joukko (1969, pääosissa William Holden, Robert Ryan) oli amerikkalaisen westernin käänneteos, joka peilasi myös Vietnamin sodan kokemusta.

Hurja joukko kuvaa vanhan Villin Lännen henkipattoja vaiheessa jolloin Villi Länsi alkoi muuttua tai kadota. Autenttisuushakuisuudessaan se jatkaa Peckinpahin edellisen westernin, mestarillisen Viheltävien luotien (1961) jäljillä. Elokuva on aika tarkkaan ajoitettu vuosiin 1913-1914, siis ensimmäisen maailmansodan aaton tienoille, Sarajevon laukausten (28.6.1914) tuntumaan. Auto (Peckinpahin westernien kohtalon väline), konekivääri ja – huhujen aihe – lentokone ovat saapuneet runtelemaan perinteellistä Lännen maisemaa, joka alkaa muuttua (sisällis)sotien ja vallankumousten näyttämöksi.

Pike Bishopin johtama "hurja joukko" hakee Meksikosta jatkoaikaa toiminnalleen ja väkivallalleen mieltä. Amerikan rajaseutu on kotimaassa suljettu, mutta Rio Granden eteläpuolella avautuu karu maa, joka vain omalle pojalleen, Angelille, on "Mexico lindo" – ja siellä väistämättömälle väkivallalle voi vielä löytyä tarkoitusta ja merkitystä. Paul Schrader on rinnastanut Peckinpahin ja Luis Buñuelin Meksikon toisiinsa ja vieläpä liittänyt Peckinpahin taisteluväsymystä poteviin lännenmiehiin olennaiseen espanjalaiseen kärsimyksen perinteeseen, ohjaajan suosikkikirjailijan, brutaalin modernistin, Camilo José Celan ja tämän romaanin Pascual Duerten perhe (1942) machon ja pikareskin psykopatologiaan. Pike Bishop on myös tajuttavissa muunnelmaksi Raoul Walshin Valkoisen hehkun (1949) Cody Jarrettin (James Cagney) väkivaltaisen hulluuden saartamasta hahmosta.

"Hurjan joukon" nimitys on taiteellisen vapaasti vohkittu Butch Cassidyn ja Sundance Kidin rosvosakin historiasta, mutta muuten Peckinpah on luonut varsin itsenäisen muunnoksen. Oikean "hurjan joukon" lailla Bishopin poppoo on tehnyt rautatieherroista verivihollisensa ja joutuu pakenemaan latinalaiseen Amerikkaan, kuitenkin Meksikoon eikä Boliviaan.

"Parhaiden amerikkalaisten väkivaltaelokuvien lailla Hurja joukko etenee kahta tietä: se käyttää väkivaltaa kiihottamiseen ja sitten soveltaa lisää väkivaltaa kommentoidakseen tätä kiihotusta." (Paul Schrader). Väkivaltajaksot – etenkin alussa, texasilaisessa San Rafaelin rajakaupungissa sekä lopussa, "kenraali" Mapachen leirillä Meksikossa – ovat pitkiä orgastisia purkauksia, joissa nopean leikkauksen ja eriasteisten hidastusten yhdistelyllä kuoleman detaljeja, osumisen sokkeja ja verenvuodatusta, artikuloidaan yhtä aikaa lähelle ja etäälle: kammottaviksi välähdyksiksi ja kuoleman baletiksi. Vaikka Peckinpahin jäljittelijät ovat parinkymmenen vuoden aikana mässäilleet ylettömyyksiin, Hurjan joukon väkivaltajaksot pystyvät yhä vaikuttamaan, tekemään levottomaksi… Niissä on samansuuntaista esteettisyyttä, moraalia syövyttävää voimaa kuin Kurosawan (Seitsemän samuraita) tai Arthur Pennin (Bonnie ja Clyde) vastaavissa jaksoissa. Voidaan Paul Schraderin tavoin puhua fasistisen (!) persoonallisuuden itsetiedostuksen tuottamasta suuresta ahdistuksesta. Peckinpah on Hurjassa joukossa ja muutamissa myöhemmissäkin elokuvissaan tiedostanut ja ottanut arvioitavakseen omat taipumuksensa dominoimiseen ja tappamiseen. Vuoden 1914 oli Hurjan joukon Vietnam.

Romantikko Peckinpah tukeutuu Hurjassa joukossa seremonioihin, painokkaimmin meksikolaismusiikkia tulvehtivassa fordilaisessa jaksossa, jossa Bishopin joukkion jäsenet ratsastavat pois Angelin kylästä. Meksiko on seremoniallistanut muitakin amerikkalaisia ohjaajia, kuten Elia Kazania (Viva Zapata!), Arthur Penniä (Billy the Kid – Henkipatto), ja Marlon Brandoa (Vihan riivaama), mutta Peckinpahin kaltaista eläytymistä on tuskin kukaan muu Hollywood-ohjaaja osoittanut, lukuun ottamatta Sierra Madren aarretta, Peckinpahin syvästi vaikuttanutta John Hustonin elokuvaa. Loppulahtausta edeltävä nelivaljakoksi supistuneen Hurjan joukon vaellus kohti meksikolaissotilaita kuhisevaa Mapachen leiriä muuntelee lännenelokuvien perinteistä kaksintaistelurituaalia: nyt Hurja joukko astelee varmaan kuolemaan – puhdistautumaan, sovittamaan rikkeensä, uhrautumaan legendaarisesti.

Kun alkujakson verilöylyn aiheutti rahanhimo, paljaasti materialistinen motiivi, niin lopun helvetin panee liikkeelle Piken joukkion solidaarisuus vangittua ja kidutettua jäsentä, Angelia, kohtaan. Angelin kautta Pike ja kumppanit asettuvat sortomielivaltaa vastaan, näköjään nihilistisen hävityksen ja itsetuhon hurmiossa. Tiedostamattaan, kuin vahingossa he antavat henkensä Meksikon vallanku-mouksen puolesta. Peckinpah korostaa tuon intuitiivisen uhrauksen ideologista luonnetta taistelun jälkeisessä seestyneessä kohdassa, jossa Piken porukkaa jäljittämään pakotettu Deke Thornton, Hurjan joukon entinen jäsen, päättää asiasta lainkaan keskustelematta liittyä meksikolaisten vallankumouksellisten riveihin, vanhan Sykesin rinnalla. Lopputekstejä Peckinpah rohkeni vielä kuvittaa, Angelin kylästä lähdön taustamusiikin soidessa, lähikuvilla nauravista Hurjan joukon jäsenistä: Angel painottuu kuin Nick (Christopher Walken) Michael Ciminon "peckinpahilaisessa" Kauriinmetsästäjässä. Pike Bishopin ja Deke Thorntonin ystävyyttä ja vihollisuutta on tulkittu (Terence Butler) seksuaalisen ambivalenssin terminologiaa käyttäen, niin kuin Robin Wood on lähestynyt Ciminon elokuvia.

Peckinpah sanoutuu selvästi irti Lännen lainsuojattomien kaunistelevasta ihannoinnista: John Fordin (Hyökkäys erämaassa), Henry Kingin (Jesse James, Ase kädessä), George Stevensin (Etäisten laaksojen mies, yksi Peckinpahin elokuvasuosikeista) ja Marlon Brandon (Vihan riivaama) malleista. Hurjan joukon jäsenet, moni heistä lähes vanhuksia, ovat tappajia, häikäilemättömiä rosvoja: heidän synnyttämissään lahtauksissa kuolee siviilejä, naisia ja lapsia. Jotkut ryhmän jäsenet, kuten Grochin veljekset, ovat paljaita egoisteja ja hedonisteja, joilla ei ole juopottelun ja huorailun ylittäviä päämääriä. Crazy Lee on nimensä veroinen honkkeli, psyko katkeraan loppuun asti. Ryhmän arvokkain, Pikeakin ryhdikkäämpi, jäsen on meksikolaisiin vallankumouksellisiin samaistuva Angel, jonka kohtalo sytyttää "gringojen" uhrimielen ja solidaarisuuden. Omaan maahansa Piken porukka ei tunne mitään sympatioita: Yhdysvallat tarkoittaa rautatieviskaali Harrigania ja tämän kaukaa komentamaa palkkionmetsästäjien korppikotkamaista rähjälaumaa. Yhdysvaltain ratsuväkisotilaat näytetään sählääjinä: Rio Granden silta räjähtää heidän allaan.

– Matti Salo (1989) lähteinään Terence Butler: Crucified Heroes: The Films of Sam Peckinpah (1979); John Alan McCarty: Sam Peckinpah and the Wild Bunch, Film Heritage 5:2/Winter 1969-70; William R. Meyer: The Making of the Great Westerns (1979); Sam Peckinpah Lets it All Hang Out, Take One 2:3/January-February 1969; Paul Scrader: Sam Peckinpah Going to Mexico, Cinema 5:3/1969; Paul Simmons: Peckinpah: A Portrait in Montage 1982 (1976); Michael Sragow: The Wild Bunch, Film Society Review 5:3/November 1969