Rumat, likaiset ja ilkeät (1976)

Brutti, sporchi e cattivi/Fula, skitiga och elaka
Ohjaaja: 
Ettore Scola
Henkilöt: 
Nino Manfredi, Linda Moretti, Maria Bosco
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Ruggero Maccari
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
115 min
Teemat: 
ETTORE SCOLA
Rumat, likaiset ja ilkeät (Brutti, sporchi e cattivi, 1976), rujon koominen näkemys Rooman slummien kurjalistosta, meni neorealismiakin pidemmälle luotauksessaan talousihmeen kääntöpuolelle. Ettore Scolan ote muistuttaa Luis Buñuelia siinä miten hän kieltäytyy romantisoimasta köyhyyttä. Hirviöperheen päänä on unohtumaton Nino Manfredi.

Elokuvan Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1974) tavoin myös Rumat, likaiset ja ilkeät ilmentää Ettore Scolan Vittorio De Sicaa kohtaan tuntemaa ihailua, ja elokuva on selvästi De Sican Milanon ihmeessä hahmottaman utooppisen hökkelikylän parodia. Scola kääntää ylösalaisin De Sican ylistyksen huolettomalle kaupunkiköyhälistölle, eikä hänen hökkelikylässään ole edes niitä alkeellisia proletaarisen kulttuurin piirteitä, jotka kiehtoivat Pasolinia elokuvassa Accattone (Pummi).

Itse asiassa ennen Pasolinin ennenaikaista kuolemaa Scola oli ajatellut kuvata tätä esittämässä omia kommenttejaan elokuvan johdannoksi. Siinä missä Scola näkee Giacinton (Nino Manfredi), ahneen eläkeläisen, joka on menettänyt toisen silmänsä työtapaturmassa ja joka nyt viekkaasti salaa vakuutustulonsa suurelta perheeltään, traagisena tuotteena dehumanisoituneesta kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka muuttaa hökkelikylän asukit hengettömiksi kuluttajiksi, varkaiksi, prostituoiduiksi ja murhaajiksi, Pasolini puolestaan – sen synkän mielialan vallassa, joka huipentui ryysyköyhälistön hylkäämiseen elokuvassa Salo – väitti, että rappio oli yhtä paljon uhrien itsensä kuin yhteiskunnan syytä.

Purevassa syytöksessään italialaista yhteiskuntaa kohtaan Scola kääntää kohta kohdalta nurin kaikki myönteiset puolet, joita De Sica löysi hökkeliyhteiskunnasta. Pitkämielisesti kärsimyksensä kestävien köyhien sijasta Scola näyttää meille paheellisia raakalaisia, ilkeitä ja vastenmielisiä ihmisiä, joiden moraaliset arvot taloudellinen rappio on täydellisesti tuhonnut. Epätoivon kierteen katkaisee vain hetkeksi parittelu, joka johtaa epätoivottuihin raskauksiin.

Elokuvan ironinen loppu on kuvattu kukkulan rinteeltä saman Pietarin kirkon suuntaan, jota Rossellini käytti Rooma, avoin kaupunki -elokuvassaan Italian uuden ja valoisamman tulevaisuuden vertauskuvana. Scola tarjoaa meille aivan erilaisen näköalan: kahdeksantoistahenkinen perhe vankina tietämättömyyden ja köyhyyden helvetissä. Rossellinille ominainen kristillinen humanismi ja De Sicalle tyypillinen paternalistinen empatia eivät tarjoa enää minkäänlaista toisenlaisen tulevaisuuden näköalaa, ja lapset – neorealismin mestarien keskeinen symboli – ovat nyt vain muistutuksia niistä taloudellisista muureista, jotka vangitsevat köyhät ikuisesti toistamaan traagista kohtaloaan.

– Peter Bondanellan mukaan (Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään, 1983, 1990, suom. 1993) AA 1994