Puhallus (1973)

The Sting/Blåsningen
Ohjaaja: 
George Roy Hill
Henkilöt: 
Paul Newman, Robert Redford, Robert Shaw, Eileen Brennan
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus David S. Ward • kuvaus Robert Surtees • musiikki Scott Joplin, sov. Marvin Hamlisch
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
130 min
Teemat: 
FASHION FILM FESTIVAL VINTAGE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Scott Joplinin ragtime-pianon kepeästi säestämä Puhallus kuuluu itsestään selvästi ryöstöelokuvien klassikoihin. George Roy Hillin ohjaus on kepeä ja näyttävä pastissi 1930-luvun alun räväköistä ja nuhruisista gangsterielokuvien klassikoista.

Kuten Mervyn LeRoyn Pikku Caesar (Little Caesar, 1930), Howard Hawksin Arpinaama (Scarface 1932) ja William Wellmanin Yhteiskunnan vihollinen (Public Enemy 1931) -elokuvissa tapahtumapaikkana on ruudinkäryinen Chicago. Kuvaaja Robert Surtees luo huolellista ja yksityiskohtaista ajankuvaa niin hienovaraisesti, että katsoja melkein unohtaa katsovansa värielokuvaa – voisiko joku ajatella Al Caponen Chicagoa muuten kuin mustavalkoisena? Kuitenkin kokonaan  studiossa luotu, realismista riisuttu fantasiamaailma elää ja hengittää hyvin alkaen avauskohtauksesta, jossa kamera kiirehtii leipäjonon ohi pitkin tuulisia ja rähjäisiä katuja ylipursuavine roskiksineen, aina lopun FBI:n ratsia-finaaliin saakka. Puhallus on läpikotaisin vanhanaikaista, ammattimaista viihdettä, joka on käsikirjoitettu ja näytelty riittävän hyvin imaistakseen yleisön mukaansa parhaaseen Hollywood-tapaan. Elokuvaa kuvattiin aikanaan huijarielokuvien huipentumaksi, elokuvaksi, jossa ovelat harhautukset seuraavat toisiaan päätyen lopulta huikean juonikkaaseen ja laskelmoituun finaaliin.

Puhallus alkaa ja päättyy puhallukseen. Ensimmäisellä huijauksella on ikävät loppuseuraukset. Röyhkeä, tyylikkäästi liituraitaan pukeutunut huijarinalku Johnny Hooker (Redford) ystävineen onnistuu kaappaamaan katuhuijauksessa sievoisen rahasumman. Pahaksi onneksi rahat kuuluvat isommalle tekijälle, Doyle Lonneganille, joka ei viivyttele vastaiskussaan. Huijaukseen osallistunut Hookerin paras ystävä, eläkepäiville siirtymistä kaavaillut huijariveteraani Luther saa surmansa ja Hooker pakenee Chicagoon etsiäkseen käsiinsä Lutherin vanhan tutun, mestarivaras Henry Gondorffin (Newman). Noviisi ja veteraani löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja elokuvan käyttövoimaksi muodostuu moraalisesti perusteltu, henkilökohtaisen koston motivoima kaikkien aikojen huijaus. Käsikirjoittaja David S. Ward haki innoitusta aiheeseensa todellisen huijaripari Fred ja Charley Gondorffin tekemistä röyhkeistä petkutuksista, joihin luonnollisesti viitataan Paul Newmanin näyttelemässä Henry Gondorffin hahmossa.

Elokuvan sävy ja pääparin kaveruus ovat selvää jatkoa Paul Newmanin ja Robert Redfordin aikaisemmalle yhteiselle elokuvalle, myöskin George Roy Hillin ohjaamalle buddy movie -länkkärille Butch ja Kid auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and Sundance Kid, 1969). Newmanin ja Redfordin yhteistyö on sulavaa ja upeaa katsottavaa, mutta elokuva elää muutoinkin. George Roy Hill kohtelee samalla hellällä kunnioituksella koko näyttelijäkuntaa, josta kaikki heräävät henkiin pienimmissäkin rooleissa. Esimerkkeinä ikääntyvä huijari (Tom Stratley), joka haluaa osansa huijaussuunnitelmassa kertoen erikoisalakseen englantilaisen gentlemannin esittämisen tai tuhansien "sukkeluksien" ja mitättömien tippien marinoima tarjoilijatar (Dimitra Arliss), jota Redford vokottelee heikkoina hetkinään.

– Pasi Nyyssönen 3.1.2010. Lähteenä John Gillet (Monthley Film Bullentine) ja Tom Milne (Sight and Sound).