Rosemaryn painajainen (1968)

ROSEMARY'S BABY
Ohjaaja: 
Roman Polanski
Henkilöt: 
Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon
Lisähenkilöt: 
kuvaus William A. Fraker • musiikki Krzysztof Komeda
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
136 min
Teemat: 
50 VUOTTA SITTEN: VUOSI 1968
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Ira Levinin romaanista
Rosemaryn painajainen oli ensimmäinen Hollywood-elokuva, jonka teki rautaesiripun takaa tullut ohjaaja. Roman Polanskin Manhattan-näyn tiheys oli taustana äitiyden mysteerejä luotaavalle kauhutarinalle. Mia Farrow tulkitsi herkästi nuorta naista, joka aavistaa, että vauva hänen kohdussaan on Antikristus. Krzysztof Komedan sanaton laulu on elokuvan unohtumaton tunnussävel.

Rosemaryn painajainen ei ole pelkästään hienostunut kauhuelokuva. Kauhu on vain yksi, tosin merkitsevä ja tehokas puoli kompleksisessa kertomuksessa. Elokuva on tavattoman uskollinen kirjalliselle pohjalleen, Ira Levinin romaanille. Polanskin ansio on siinä, miten hän on pystynyt luomaan uudelleen sen merkityksen visuaalisella tasolla. Elokuva kertoo tytöstä, joka joutuu ansaan todellisuudessa johon hän ei voi uskoa. Hänen on valittava sen välillä, ollako uskomatta sitä mikä näyttää todelliselta tai uskoako sitä mikä ei voi olla todellista. Ironia on siinä, että Rosemary uskoo lopulta fantasiaansa, koska Polanski antaa fantasialle kiistattoman todellisuuden asun, vaikka kuinkakin bisarrin.

Tarina käyttää perinteistä Kristus-myyttiä ja pukee sen yhtä perinteisen paholaisuskon valeasuun. Myytti noudattaa Uutta Testamenttia: Jumalahahmo lapsen isänä, Rosemary valittuna kantajana, Messiaan synty uuden aikakauden alkuna. Myyttiä käsitellään siten, että katsojan on pakko hyväksyä sen kirjaimellinen totuus. Kuitenkaan katsoja samalla ei voi hyväksyä sitä, mikä esitetään todellisena, koska vuosisatoja olemme uskoneet, että antikristuksen syntymä on valhe. Kuitenkin elokuva antaa todisteita, jotka ovat vakuuttavampia kuin ne todisteet, joille kristinusko perustuu. Elokuva on kauhistuttava, koska se pakottaa tutkimaan uskon lajeja ja perusteita. Olemme vastatusten sen idean kanssa, että kristillinen myytti ei ole sen uskottavampi kuin peilikuvansa, kenties vähemmänkin. Lisäksi meidän on pakko oivaltaa, että tapamme uskoa kristillisyyteen on aivan erilainen siitä tavasta, jolla tajuamme ”todelliset” asiat.

Tämä huomion kiinnittäminen todellisuuden luonteeseen ilmenee elokuvan tyylissä, sävytyksessä, kuvastossa ja rakenteessa. Visuaalisesti kyseessä on hyvin kompleksinen ja huolella rakennettu pinta, joka tavallisesti liitetään realismiin tai naturalismiin. Ympäristöt on ahdettu täyteen esineitä, värejä, merkitysrakenteita. Tutkittaessa nämä yksityiskohdat herättävät ristiriitaisia reaktioita siihen, mitä katsotaan. Tämä tekniikka antaa elokuvalle sen jäljittelemättömän, oudon sävyn. Koskaan ei esineitä ole nähty yhtä selkeästi, yhtä konkreettisina, yhtä ”todellisina”. Kuitenkin liioittelut, ristiriidat ja vääristymät samalla korostavat, että tapahtumat ovat groteskeja, eivät todellisia eikä tätä todellisuusnäkemystä ole syytä uskoa. Menetelmä toteutuu myös näyttelemistyyleissä sekä tavassa, jolla kilpailevat mytologiat sulautuvat yhteen elokuvan kuvastossa.

– Beverle Houstonin & Marsha Kinderin (Sight and Sound, Winter 1968/69) mukaan