Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989)

The Cook the Thief His Wife & Her Lover/Kocken, tjuven, hans hustru oche hennes älskare
Ohjaaja: 
Peter Greenaway
Henkilöt: 
Richard Bohringer, Michael Gambon, Helen Mirren
Lisähenkilöt: 
kuvaus Sacha Vierny • musiikki Michael Nyman
Maa: 
GB/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
125 min
Teemat: 
GREENAWAY JA KOM
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Vieraana ohjaaja Riko Saatsi sekä näyttelijät Vilma Melasniemi ja Elmer Bäck (KOM-teatteri) sekä professori Henry Bacon • Näytelmän Kokki, varas, vaimo ja rakastaja ensi-ilta KOM-teatterissa 15.2.2017.
Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -elokuvassa (The Cook, the Thief, His Wife & Her Lover, 1989) Peter Greenaway yhdistää roisisti toisiinsa ruuan, seksin, väkivallan ja murhan. Öykkärimäinen gangsteri (Michael Gambon) on ottanut haltuunsa tyylikkään ranskalaisravintolan. Kyllästynyt vaimo (Helen Mirren) hakee lohtua sivistyneestä vakiasiakkaasta. Sacha Viernyn silmiä hivelevä kuvaus jumaloi niin Mirrenin Gaultier-asua kuin kokin näyttäviä ruokaluomuksia.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on nykyajan melodraama. Se on liioitteleva ja epätodennäköinen, muttei mahdoton tarina. Sen näyttämönä on ravintola, jossa asiaan kuuluu, että kaikkea syödään, ainakin maistetaan. Joidenkin mielestä liioitteluja voi olla vaikea niellä ja epätodennäköisyyksiä mahdoton sulattaa – aivan kuten ravintolaruokaa. Halusin harkitusti tutkia seksin, ruuan, ahneuden ja väkivallan välistä yhteyttä ja tutkia sitä kulutus- ja riistoyhteiskunnan näkökulmasta. Kaikki elokuvan metaforat liittyvät siihen mitä ihminen tunkee suuhunsa. Me täytämme suumme kaikella sillä mikä eteemme tulee. Ja kaikki menee suusta anukseen.

Käsikirjoituksen mallina oli klassinen kostotragedia ‘veren teatterista’, joka intohimoisesti takertui ihmisen lihallisuuteen – syömiseen, juomiseen, ulostamiseen, paritteluun, röyhtäilyyn, oksentamiseen, alastomuuteen, vereen. Erityisesti esikuvana oli satiirinen englantilainen restauraatioteatteri, joka oli aina eroottista ja taatusti väkivaltaista. Kaikkein selvimmin esikuvana voidaan pitää sellaista draamaa kuin John Fordin ´Tis Pity She’s a Whore, joka katsoo vakavasti, myötätuntoisesti ja väistelemättä kokemuksen äärirajoilla olevaa tabua. Fordin tapauksessa tabu oli kahden yksimielisen aikuisen vapaaehtoinen insestisuhde – minun elokuvassani tuo tabu on kannibalismi, kenties pahin synti, jonka ihminen voi toiselle tehdä; villi ajatus, jota ymmärtämisvaikeuksien peittämiseksi yleensä käsitellään huvittuneen epäuskoisesti.

– Peter Greenaway

Greenawayn elokuvaa voi tulkita monella tavalla, sillä yhtä ainoaa “oikeaa” selitystä ei ole, teos ei ole pelkistettavissä mihinkään yksinkertaiseen moraaliläksyyn tai psykologiaan. Niin kuin Greenaway, ironinen ja satiirinen postmodernisti, leikittelee visioilla ja merkityksillä, etenee paradoksien ja ristiriitojen kautta, niin myös katsojalle tarjoutuu tilaisuus leikitellä merkityksillä hyvin vapaasti. Tietoisesti Greenaway on järjestänyt aineistonsa perinteisestä dramaturgiasta poikkeavaksi ja rakentanut elokuvansa realismin vastaiseksi, anti-illusionistiseksi, omaa keinotekoisuuttaan korostavaksi.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja ei pyri salailemaan omaa materiaalisuuttaan, esineellisyyttään, näytelmällisyyttään, näyttämöllepanoaan tai maalaustaiteen barokkisia esikuviaan (Frans Halsin suurikokoinen maalaus hallitsee ravintolan takaseinää). Greenawayn lähtökohta saattaa olla älyllinen, teoreettinen, avangardistinen, mutta lavastaessaan veren, lihallisuuden ja alastomuuden, ruokahalun ja seksuaalisen halun, ahneuden ja julmuuden teatteria, maalatessaan kaikilla sateenkaaren väreillä, valolla ja asetelmilla hän tulee luoneeksi myös emotionaalisen latauksen, jonka vahvana tukena ovat Sacha Viernyn kuvaus ja Michael Nymanin postmoderni kirkkomusiikki, poikasopraanon vääjäämättä käheytyvine äänineen.

– Osmo Peltosen (Kansan Uutiset 24.11.1990) ja muiden lähteiden mukaan ST