Pyydän puheenvuoroa (1976)

Proshu slova/Jag ber om ordet
Ohjaaja: 
Gleb Panfilov
Henkilöt: 
Inna Tshurikova, Nikolai Gubenko, Vitali Zhabovski
Maa: 
Neuvostoliitto
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
144 min
Teemat: 
NAINEN NEUVOSTOELOKUVASSA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Gleb Panfilov ja Inna Tshurikova yrittivät vuosikaudet saada tukea Jeanne d´Arc -hankkeelleen, mutta lupa heltisi lopulta toiselle aiheelle. Pyydän puheenvuoroa (Proshu slova, 1976) on sukellus sosialistisen yhteiskunnan kasvattaman, työlleen elävän naisen maailmaan.

Panfilovin aikaisempien elokuvien tavoin Pyydän puheenvuoroa on päällimmäiseltä tasoltaan kuvaus naisen työstä ja asemasta neuvostoyhteiskunnassa. Tällä kertaa nainen on Jelizateva Uvarova, kaupunginjohtaja ja korkeimman neuvoston jäsen, jota jälleen tulkitsee hienosti Panfilovin vaimo Inna Tshurikova, ”venäläinen Giulietta Masina”. Uvarovan tarinan kautta Panfilov avaa laajoja näköaloja koko neuvostoyhteiskuntaan ja -elämään, elokuvasta kasvaa sysäyksittäin visio yhdestä 1970-luvun kommunistista, hänen läheisistään ja vallankäytön todellisuudesta. Pyydän puheenvuoroa on siitä harvinainen elokuva, että se asettaa olennaisia kysymyksiä sekä yksilöllisellä että yhteiskunnallisella tasolla eikä osoittele vastauksia sormella. Katsojaa kunnioitetaan ihannoimattomalla kuvauksella – joka ei kuitenkaan ole ihanteetonta. Tämä on poikkeuksellinen ja vaikea saavutus.

Elokuva lähtee liikkeelle takautumana, hätkähdyttävästä tapauksesta, jossa Uvarovan poika saa surmansa. Tämä traaginen, epäoikeudenmukaisen ja julman sattuman tuottama kohtaus saattaa alkuun tuntua oudolta elokuvan kokonaisuudessa. Tapauksella on tosipohjansa: itse asiassa Panfilov sai idean koko elokuvaansa tavattuaan erään naiskaupunginjohtajan, joka tuli päättäväisenä työpaikalleen onnettomuudessa kuolleen lapsensa hautajaisista. Alkujakso antaa virityksen koko elokuvalle, se säteilee uudisrakennuksen murtumaan ja jopa loppukohtaukseen korkeimmassa neuvostossa, jossa Jelizateva pyytää puheenvuoroa puhuakseen unelmiensa kaupungista: kipeät henkilökohtaiset menetykset, salatut haavat kuuluvat samaan prosessiin kuin yhteiskunnallinen tapahtuminen. Kerronnan tasolla Panfilov ei päästä katsojaansa helpolla: yleisön on suhteellisen pitkien kohtausten aikana hahmotettava kysymykset ja vastaukset esiin nouseviin tilanteisiin. Niitä ei tarjota valmiiksi pureskeltuina.

Panfilov ryöpyttää esiin vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä: byrokratia (kaupungin rakennussuunnitelmat), sensuuri (kirjailijan kamppailu näytelmänsä esittämiseksi), korruptio (Sergei Uvarovin hankkeet urheilualalla). Sosialismin rakentaminen on vaikeaa ja uusia ongelmia syntyy sitä mukaa kun vanhat ratkeavat. Arvostelu on paljon helpompaa kuin luominen. Jelizaveta halveksii ansarikritiikkiä, niitä jotka repostelevat todellista sosialismia kykenemättä itse saamaan aikaan muuta kuin laboratoriomalleja. Sosialismin rakentaminen ei merkitse Jelizavetalle mitään ihannekuvaa, vaan satojen pienten ja arkisten ratkaisujen tekoa. ”Jos rapparilla roiskuu, siitä syytetään rapparia, mutta jos me teemme virheitä, siitä syytetään neuvostojärjestelmää”, hän toteaa eräässä vaiheessa.

Toki Jelizavetalla on unelma, mutta se on keskittynyt konkreettiseen tavoitteeseen: kaupunkiasutuksen liittämiseen luontoon, mikä vaatisi suuren sillan rakentamista joen yli. Hänen innostuksensa on joskus naiivia (mittojen ottaminen Moskovan Krim-sillasta) mutta sitä ei taltuteta helposti kuten elokuvan viimeinen kohtaus osoittaa. Jelizavetan henkilökuva rinnastuu vanhaan vallankumousveteraaniin, joka saa Leninin kunniamerkin 80-vuotispäivänään. Hellässä kohtauksessa osaanottajat puhkeavat yhteislauluun: ”Eteenpäin toverit, eteenpäin”. Sama taipumaton, velvoittava sävelmä soi Jelizavetan mielessä raskaina hetkinä.