Viimeinen valtias (1976)

The Last Tycoon/Den siste härskaren
Ohjaaja: 
Elia Kazan
Henkilöt: 
Robert De Niro, Tony Curtis, Robert Mitchum, Jeanne Moreau, Jack Nicholson
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
123 min
Teemat: 
JEANNE MOREAU
Kopiotieto: 
35 mm
Lisätieto: 
käsikirjoitus Harold Pinter * F. Scott Fitzgeraldin romaanista
Elia Kazan sai Jeanne Moreaun mukaan viimeiseen elokuvaansa Viimeinen valtias (1976). Pohjana oli F. Scott Fitzgeraldin romaani, ja näyttelijäkaarti oli poikkeuksellinen kiinnostava. Pääosaa, Irving G. Thalbergin kaltaista elokuvamogulia, esitti nousukiidossa oleva Robert De Niro muista rooleistaan poikkeavalla ja miellyttävällä tavalla.

”Hän [Fitzgerald] oli yksi parhaista sotien välisen ei-kenenkään-ajan historioitsijoistamme” – Bud Schulberg, 1941.

 

”Hollywoodia voi pitää ihan itsestään selvänä asiana niin kuin minä pidin, tai sitten sille voi viitata halveksuvasti kintaalla kuten kaikille mitä me emme käsitä. Kyllähän sen voi käsittääkin, mutta vain hämärästi ja vilahduksittain. Aniharvat miehet ovat kuunaan saaneet koko elokuvayhtälön mahtumaan päähänsä. Ja ehkäpä ainoa tapa millä nainen voi päästä jyvälle tuosta kummajaisesta on yrittää ymmärtää jotakuta noista miehistä.” (Cecilia Brady, kertojaminä Fitzgeraldin romaanissa Viimeinen ruhtinas, 1980, Helsinki: Love Kirjat, suom. Juhani Koskinen).

”In the flickering darkness of the screening room, he [Stahr] has re-covered each day the possibilities for shaping and unifying our collective dreams.” (Lloyd Micharels)

Ennen kuolemaansa (21.12.1940) F. Scott Fitzgerald oli päässyt suurin piirtein puoliväliin romaaniaan Viimeinen ruhtinas eikä hän varmasti olisi jättänyt ”valmiitakaan” lukuja viimeistelemättä. Fragmenttinakin (täydennettynä Fitzgeraldin kiehtovilla muistiinpanoilla ja loppulukuja, kokonaisrakennetta koskevilla linjanvedoilla) romaani on pysynyt eturivissä Hollywoodia ruotivien kirjojen rintamassa ja lienee vieläkin ainoa varteenotettava fiktiivinen yritys tutkia vakavasti elokuvamaailmaa sisältä päin. Otsikkohenkilö, 35-vuotias tuotantopäällikkönero Monroe Stahr rakentui paitsi legendaarisesta Irving Thalbergista (1899–1936) käsin, myös Fitzgeraldista itsestään. Monilla sivuhahmoilla oli osoitettavat todellisuusvastineensa. Kathleen Mooressa on paljon Sheilah Grahamia. Pat Brady vinkkaa peitellysti Louis B. Mayeriin. Brittikirjailija Boxleyn mallina oli Aldous Huxley. Frustroitunut skenaristi Wylie White on muuan Fitzgeraldin itsekriittisistä omakuvista. Cecilia Brady muistuttaa Scottieta, Scott ja Zelda Fitgeraldin tytärtä.

Tiiviin absurdin näytelmän englantilaismaestro Harold Pinter oli outo valinta (tuottaja Sam Spiegeliltä, filmatisointihankkeen isältä) Fitzgeraldin romaanin sovittajaksi. Elia Kazaninkin taipumukset olivat tämän pitkän uran aikana viitanneet hyvin toisenlaisiin aihepiireihin ja tyylimaneereihin. Muutamat näyttelijävalinnat herättävät ihmetystä, niin kuuluisista ja erinomaisista tulkitsijoista kuin onkin kysymys. Elokuvasta tulikin osittainen epäonnistuma, kaupallisesti katsoen suorastaan fiasko. Kazanin filmografian se toki päättää kunniallisesti.

Viimeinen valtias on ylikunnioittava (silti outoja vapauksia ottava), hillitty, sivistynyt, viivyttelevä sovitus, tahallisen vanhanaikainen elokuva – vailla uskallusta, visiota, lentoa, yritystä luoda jotakin täysipainoista Fitzgeraldin hienon ja varman proosan vastineeksi. Elokuvan tekijät tyytyivät Fitzgeraldin teossirpaleeseen eivätkä rohjenneet edes lähestyä tämän näkyjä, kunnianhimoisia piirtoja Montroe Stahrin tragedian, Hollywoodin valtataistojen ja koko Amerikan kohtaloiden kartoittamiseksi 1930-luvun puolivälissä. Fitzgeraldin synopksisten ja muistiinpanojen pohjalta olisi voitu tehdä hurja romanttinen melodraama (ehkä hieman Coppolan Kummisedän suuntaan?) murhasuunnitelmineen, hallituksen, Wall Streetin ja ay-liikkeen manöövereineen, gangstereineen, lento-onnettomuuksineen, tragikoomisine hautajaisspektaakkeleineen, mutta juuri tätä lähestymistapaa Kazan, Pinter ja Siegel vierastivat voimaperäisesti. Mutta voiko kieltää, että loistokkaimmat Hollywoodia käsittelevät elokuvat ovat järjestään hyödyntäneet melodraaman arsenaalia: Tähti on syttynyt, Auringonlaskun katu, Särkyneitten haaveitten kaupunki, Hermot pinnalla, The Big Knife (filmin kulissien takana), The Player – Pelimies…?

Romaanin alun avatessa laajoja historian yhteyksiä elokuva starttaa arkisen latteasti hollywoodilaisessa koeteatterissa päiväotoksilla (dailies). Näillä ja myöhemmilläkin parodisilla katkelmilla on tosin merkityksellinen tehtävänsä Viimeisessä valtiaassa, niin kuin Lloyd Michaels on havainnut. Niissä ennakoidaan, heijastetaan tai jäljitellään Monroe Stahrin ja Kathleen Mooren romanssin vaiheita, Stahrin urankin kulkua. Elokuvan tekijät selvästikin katsoivat tällaisten esteettisten arvojen voittavan vaikkapa sellaiset historialliseen aitouteen tähtäävät näkökohdat, joiden kautta olisi käynyt ymmärrettäväksi Stahrin poikkeuksellinen asema Hollywoodissa, hänen taiteilijan luonteensa (yhtyneenä liikemiehen oivallisuuteen). Irving Thalbergin loistokkaalta uralta olisi voitu valita malleiksi semmoisia elokuvia kuin Suuri paraati, Freaks – kummajaiset, Iloinen leski, Kapina laivalla ja Kamelianainen: millaisia haasteita muunnelmiin tai pastisseihin ne olisivat tarjonneetkaan inspiroituneelle ohjaajalle! Reijo Lehtosen tarkan huomion mukaan elokuvan Stahr ei kunnolla erotu Bradyn ja Fleishackerin kaltaisista materialisteista: "hänellä ei ole niitä kvaliteetteja jotka tekevät Fitzgeraldin luomasta hahmosta traagisen sankarin - hän on vain elokuvan päähenkilö."

Elia Kazan on myöntänyt olleensa epävireessä suurimman ajan elokuvan teosta. Hän äitinsä teki vitkallisesti kuolemaa. Pinterin käsikirjoituksen ongelmaan, "alikehittyneeseen rakkaustarinaan" ei ohjaajan jatkuvista huomautuksista huolimatta tartuttu. Kazan tyytyi aika ajoin rutiiniratkaisuihin. "Jotkut yksilölliset kohtaukset olivat hyviä, siinä todella oli herkkiä hetkiä ja joitakin hauskojakin momentteja, mutta ei mitään joka olisi pakottanut yleisön katsomaan sitä." Poikkeukseksi Kazan katsoi etenkin lopun, Stahrin kävelyn hämärälle, hiljaiselle äänittämölle, minkä hän itse ideoi. Ohjaajan uran viimeinen otos kertoi yhtä paljon hänestä itsestään kuin konsanaan Monroe Stahrista:

"The gloom enveloped him and he disappeared. Forever - it seemed. It was the end, the fade-out of the film I was making and the end for me and my time as a director. (...) a kind of death for me (...)."

Kazanin jäähyväisotoksen merkitsevyyttä kuitenkin rajoittavat sitä edeltävät kohtaukset. Fitzgeraldin romaani-fragmentissakin Stahrin muuttuminen kaiken hallitsevasta, määrätietoisesta studionsa valtiaasta itsehillinnän menettäväksi juopottelevaksi tappelupukariksi oli perustelemattoman nopeata, mutta elokuvaan keksityt lisäykset vaikuttavat sitäkin epäuskottavammilta. Bradyn ja Fleishackerin tekemä vallankaappaus, coup kylläkin oli Fitzgeraldin romaanikokonaisuuden piirustuksissa olennainen vaihe, mutta kirjailijan kaavailemia mutkikkaita prosesseja ei sentään käynyt kuittaaminen jollakin epädramaattisella konferenssilla, jossa Stahr lähetetään "lomalle" vastoin tahtoaan. Stahrin menehtyminen tarkoitti Fitzgeraldilla Hollywoodin loiston menoa, sen romanttisen, tenhoavan, elinvoimaisen historian päättymistä.

Fitzgeraldilla (vähemmän elokuvasovituksessa) Monroe Stahr rinnastettiin, välistä tosin satiirisesti, Napoleoniin, Lincolniin ja Jeesukseen. Stahr on uneksija ja unien valmistaja, unien manipuloija, paternalistinen diktaattori ja romanttinen sankari. Robert De Niro oli Kazanin valinta, jota tuottaja Sam Spiegel vastusti viimeiseen saakka, ja täytyy myöntää näyttelijöitä poikkeuksellisen herkästi tajuavan ohjaajan olleen taas kerran oikeassa. De Niro laihdutti itsensä melkein särkyväksi hahmoksi (päinvastainen prosessi kuin nelisen vuotta myöhemmän RAGING EULLIN/ KUIN RAIVO HÄRKÄ tapauksessa). Hänen Stahrinsa on hillitty, varma auktoriteetti, jonka romanttinen pakkomielle suistaa pois työnarkomaniasta. Kazan vihjasi Stahrin seksuaaliseen taitamattomuuteen, hiemankuin Monty Cliftin tulkitseman hahmon kohdalla elokuvassa JOKI TULVII. Elokuvassa korostetaan myös siirtolaisteemaa, Amerikkalaista Unelmaa, kuten Fitzgerald-filmatisoinnilta sopii odottaakin: Stahr on peräisin New Yorkin Lower East Sidelta eikä Eriestä, Pennsylvaniasta niin kuin alkuteoksessa.

Lähteet: Pauline Kael: "The Current Cinema: Stallone and Stahr", THE NEW YORKER 29.11. 1976, 154 c 163, Stanley Kauffmann: BEFORE MY EYES: FILM CRITICISM AND COMIVIENT (1980); Elia Kazan: A LIFE (1988); Richard D. Lehan: F. SCOTT FITZGERALD: THE MAN AND HIS WORKS (1969); Reijo Lehtonen: “Vihoviimeinen Fitzgerald", PARNASSO 4/ Toukokuu 1977, 243 - 249; Lloyd Michaels: "Auteurism, Creativity, and Entrophy in THE LAST TYCOO ", LITERATURE/ FILM QUARTERLY X22/ 1982, llO - 119', Leonard Quart & Barbara Quart: "The Last Tycoon", CINEASTE VII:4/ Winter 1976 - 77, 45 - 46; Budd Schulberg: "Fitzgerald in Hollywood". Teoksessa Alfred Kazin (toim.): F. SCOTT FITZGERALD: THE MAN AND HIS WORK (1951), 108 - 111. Matti Salo (1998)