Keoma (1976)

Keoma/Caramba!
Ohjaaja: 
Enzo G. Castellari
Henkilöt: 
Franco Nero, William Berger, Olga Karlatos
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
94 min
Teemat: 
USKOMATON ITALIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Luigi Montefiorin aiheesta * English version
Peter von Baghin italowestern-suosikkeihin kuulunut Enzo G. Castellarin Keoma (1976) toi ilmiön loppuvaiheisiin rautaisannoksen synkkää runoutta. Franco Neron esittämä puoliverinen vaeltaja palaa ruttoepidemian runtelemaan kotikaupunkiinsa selvittämään välit isänsä ja velipuoltensa kanssa. Upealla kuva-ajattelulla ja rytmillä siunattu äijämelodraama on pohjimmiltaan lännenelokuvan sielunmessu.

Girolamin elokuvantekijäsukuun 1938 syntynyt Enzo G. Castellari (o.s. Girolami) ohjasi seikkailua ja jännitystä moneen lähtöön, mutta on aina korostanut lännenelokuvan merkitystä rakkaimpana lajinaan. Herkullinen Shakespearen länkkärisovitus Johnny Hamlet (Quella sporca storia nel West, 1968) saattaa olla Castellarin hienoin western, mutta se hukkui 1960-luvun lopun italialaiseen ylitarjontaan monien aikansa helmien tavoin. Vuonna 1976 valmistunut Keoma puolestaan syntyi vaiheessa, jossa eurooppalaisen lännenelokuvan voimavuodet olivat selvästi jäämässä taakse ja farssivaihekin oli ehtinyt hiipua. Lajityypin sisäistä nostalgiaa huokuvan teoksen synkistelevä dramaattisuus tarjosi vastapainoa koheltaville genrehupailuille, joita Castellari oli itsekin ohjannut ahkerasti, ja yleisömenestyksen perusteella se koettiin tervetulleena vetona. Keoma on monille faneilleen italowesternin viimeinen huippusaavutus, mitä elokuva tuntuu itsekin haluavan olla.

Helsingissä 2012 vieraillessaan Castellari muisteli selailleensa Keoman käsikirjoitusta pääosanesittäjä Franco Neron kanssa leirinuotion äärellä hieman ennen kuvausten alkua. Kun kumpikaan ei pitänyt tekstistä, he heittivät sen yhteistuumin tuleen ja improvisoivat tilalle uusia sisältöjä. Pitääpä anekdootti paikkansa tai ei, se sopii teokseen, joka toimii vaistonvaraisen ”flow’n” voimalla eikä anna korniuden pelon haitata lyyristä machoilua. Sisällissodan jälkeen tapahtuva tarina tuntuu Franco Neron 1960-luvun westernien muistelulta, juurettomuuden ja juurevuuden sekoitukselta, jossa Djangon muukalaishahmo on vedetty Texas, Adiosin ja Colttikonsertin maskuliinisiin sukudraamoihin. Ruttoepidemia tarjoaa kohtalokkaan taustan puoliksi intiaanisukuisen Keoma Shannonin (Nero) kotiinpaluun tarinalle. Vaikka kyse on rakkaudentunnustuksesta western-perinteelle, runollisimmat ratkaisut muistuttavat lähinnä arthouse-elokuvien klassikoita. Nykyhetkestä ei siirrytä takaumiin leikkaamalla vaan saman panoroivan otoksen sisällä, kuten Andrei Tarkovskin tai Michelangelo Antonionin elokuvissa.

Erään sivuteeman muodostavat raskaana oleminen ja synnyttäminen, joita kuvattiin myös Lucio Fulcin kunnianhimoisessa vaelluswesternissä Chaco – Teloittaja (I quattro nell’ apocalisse, 1975) hieman ennen Keomaa. Kumpikin teos tuntuu pohtivan, voisiko kuolleelta vaikuttavan genren sisällä sittenkin syntyä uutta elämää. Fulcin teoksesta tuli unohdettu klassikko ja Keomasta kestosuosikki, ehkä siksi, että Castellari korosti miehekästä sankaria, jollainen Fulcilta puuttui. Koreografisesti komeaa toimintaa säestävät De Angelis -veljesten maailmantuskaballadit eivät sanoitusten puolesta vedä vertoja esikuvilleen Bob Dylanille ja Leonard Cohenille, mutta kuvan ja musiikin luova yhdistely jatkaa italialaisen populaarielokuvan korkealuokkaisia perinteitä.

Enzo G. Castellari ja Franco Nero ovat profiloituneet italowesternin viimeisiksi tekijämohikaaneiksi. Venäjän maisemissa kuvattu intiaaniseikkailu Jonathan of the Bears (Jonathan degli orsi, 1994) jatkoi Keoman tyyliä. 2010-luvulla kaksikko on kehitellyt jatko-osahanketta Keoma Rises.

– Lauri Lehtinen 1.9.2018