Inferno (1980)

Ohjaaja: 
Dario Argento
Henkilöt: 
Eleonora Giorgi, Gabriele Lavia, Daria Nicolodi, Alida Valli, Sacha Pitoëff
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
107 min
Teemat: 
JATKO-OSAHELVETTI
Lisätieto: 
English version
Dario Argenton Inferno (1980) on Suspirian maineikas jatko, joka saa nyt Suomen teatteriensiesityksensä. Kolmeksi äidiksi kutsuttujen mahtinoitien voimapiiri yltää New Yorkista Roomaan. Alkemististen symbolien ja salamurhien labyrintti lumoaa uskaliaalla värien ja äänen käytöllä. Verdin aariat ja Keith Emersonin syntetisaattorit fuusioituvat musiikkiraidalla.

Tyyliteltyihin murhamysteereihin erikoistuneen Dario Argenton jännityselokuvat alkoivat 1970-luvun puolivälissä kallistua surrealistiseen kauhuun ja väläytellä mystisiä ulottuvuuksia arkitodellisuuden takana. Yliluonnollisen suuntauksen innoittajana toimi ohjaajan tuolloinen elämänkumppani, salatieteisiin perehtynyt näyttelijä Daria Nicolodi. 1970-luvun kauhun isoja trendejä olivat demoniset voimat, kirotut talot, pirulliset salaliitot ja ihmisten kimppuun hyökkäilevät eläimet, jotka Argento onnistui ottamaan haltuun unenomaisen luontevasti.

Noitien johtaman balettikoulun salaisuuksilla tunnelmoineen Suspirian (1977) ideoita kokonaiseksi mytologiaksi kasvattava Inferno (1980) on Argenton ja Nicolodin maagisen vaiheen huipentuma. Molemmat elokuvat on rakennettu omintakeisella voimakenttätyylillä, jossa katsojaa ”koukutetaan” juonisisällön sijasta dynaamisella kuvan ja äänen yhdistelyllä.

Infernon maailmankuva on sukua H. P. Lovecraftin kauhutarinoiden universumille. Kosmosta hallitsevat hirviömäiset pimeyden voimat ja mysteerien avain on harvinainen okkultismikirja. Alkemistisen mytologian keulahahmot ovat Kolmeksi äidiksi kutsutut noidat Mater Suspiriorum, Mater Tenebrarum ja Mater Lacrimarum (kuiskausten, pimeyden ja kyynelten äiti). Variaatiot teemasta, jossa joku pääsee liian lähelle totuutta ja joutuu kuolemanvaaraan, tekevät tarinan virkaa. Keskushahmot vaihtuvat ja varsinainen päähenkilö on New Yorkissa sijaitseva vanha kerrostalo, Mater Tenebrarumin salainen päämaja. Seinään kiinnitetyn laatan mukaan armenialaistaustainen mystikko G.I. Gurdjieff (1866–1949) on asunut samassa talossa.

Rooman, New Yorkin ja monien yksinäisten toimijoiden välillä sukkuloivassa Infernossa ei ole Freiburgin kaupunkiin keskitetyn Suspirian koossapitävää voimaa, tiheää yhteisön ja paikallisuuden tuntua. Argento näkyy tähdänneen tajunnalliseen sinfoniaan vailla juonielokuvan kaavoja – karistamatta kuitenkaan omia juonikaavojaan, salaperäisiä sarjamurhia ja surmaajan henkilöllisyyden selvittämistä (joka ei tässä tapauksessa paljoa selitä). Loppusuoralla elokuva tuntuu maalaavan itsensä nurkkaan, jonka se voi ainoastaan sytyttää palamaan goottikauhun perinteiden mukaisesti.

Infernon voi kuitata salailuna vailla kummoisia salaisuuksia, mutta kaikki, mitä elokuva tekee, säteilee outoa juhlavuutta. Hiottuja yksityiskohtia rakastava Argento loihtii inspiroivaa latausta kohtauksiin, joita juoni-informaation välittämiseen keskittyvät tavalliset elokuvantekijät eivät edes filmaisi.

Brittikriitikko Kim Newman nostaa Infernon Argenton mestariteokseksi kirjassaan Nightmare Movies: A Critical Guide to Contemporary Horror Films (Bloomsbury, 1989). Kaksi kohtausta, musiikinopiskelija Mark Elliotin ja tuntemattoman nuoren naisen katsekontakti Giuseppe Verdi -aiheisella luennolla ja Markin tyttöystävän taksimatka sateisessa Roomassa, Verdin rock-sovituksen säestämänä, ovat Newmanille esimerkkejä Argenton otteen ”absoluuttisesta elokuvallisuudesta”.

”Näissä jaksoissa ei tapahdu oikeastaan mitään”, Newman kirjoittaa. ”Muut ohjaajat olisivat välittäneet juonellisen sisällön muutamalla lyhyellä otoksella, mutta Argento saa tavalliset tilanteet tuntumaan arvoituksellisilta, jännittäviltä, eroottisilta ja karmeilta.”

– Lauri Lehtinen 28.2.2018