Verenpunainen aurinko (1971)

Soleil rouge/Den blodröda solen
Ohjaaja: 
Terence Young
Henkilöt: 
Charles Bronson, Ursula Andress, Toshiro Mifune, Alain Delon
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Laird Koenig • musiikki Maurice Jarre
Maa: 
Ranska/Italia/Espanja
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
109 min
Teemat: 
NIGHT VISIONS: COLTTIKONSERTTI
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
English version • liput 6,5 € / KAVIn klubikortilla 5 €, pakettilippu (4 elokuvaa) 24 € / 18 €
Charles Bronson, Toshirô Mifune, Ursula Andress ja Alain Delon ­–­­­­ Terence Youngin Verenpunaisen auringon (1971) tähtikaarti on kaikkien aikojen cooleimpia. Junarosvo Link ja USA:n presidentin lahjamiekkaa metsästävä samurai Kuroda ajautuvat kitkaiseen yhteistyöhön. Taustalla häämöttää soturikulttuurin kuolema. Kurodalla ei ole varaa epäonnistua, sillä ”pian joudumme laskemaan miekkamme ja meistä tulee viljelijöitä ja kalastajia, suoraan sanottuna ei mitään”.

1870-luku. Yhdysvaltojen liittolaiseksi pyrkivä Japanin keisari on päättänyt lahjoittaa USA:n presidentti Ulysses S. Grantille arvokkaan miekan, joka päätyy vääriin käsiin verisessä junaryöstössä. Antiikkiaseen takaisin saamisesta tulee saattueeseen kuuluneen samurai Kurodan kunnia-asia. Mies idästä muodostaa kitkaisen kumppanuuden Link-nimisen juron junarosvon (Charles Bronson) kanssa. Ainoa yhdistävä tekijä on yhteinen vihollinen, petollinen ja keikarimainen rosvojoukon päällikkö Gauche (Alain Delon). Ammattikunnian lisäksi Kurodaa motivoi tietoisuus samuraikulttuurin lähestyvästä kuolemasta.

”Maamme on muuttunut ja samuraiden aika on pian ohi”, Kuroda sanoo. ”Me joudumme laskemaan miekkamme ja meistä tulee viljelijöitä, kalastajia, suoraan sanoen ei mitään. Minun on pakko onnistua, koska tämä on viimeinen yritykseni.”

Toshiro Mifune nousi kansainväliseen maineeseen rosoisista ja fyysisistä rooleistaan Akira Kurosawan samuraielokuvissa, joista tuli 1960-luvun lännenelokuvien keskeisiä esikuvia. John Sturgesin Seitsemän rohkeaa miestä (1960) ja Martin Rittin Häväisty (1964) ovat uudelleenfilmatisointeja Kurosawan elokuvista Seitsemän samuraita (1955) ja Rashomonpaholaisen temppeli (1950). Samuraivaikutteet näkyivät voimakkaina myös Italiassa, josta Kurosawan länsimainen maine oli lähtenyt liikkeelle, kun Rashomon palkittiin Venetsian elokuvajuhlen Kultaisella Leijonalla 1951. Siinä missä Seitsemän rohkeaa miestä oli merkkipaalu Charles Bronsonin uralla, Clint Eastwood teki läpimurtonsa Mifunen länsimaisena korvikkeena Yojimbon (1961) epävirallisessa italialaisessa uusintaversiossa Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964).

1970-luvun taitteen westerneissä itämaiset vaikutteet eivät enää pysyneet pinnan alla vaan näkyivät yhä useammin aasialaistaustaisten henkilöiden muodossa. Lajin historian ensimmäinen samuraisankari oli ilmeisesti Tetsuro Tamba italialais-amerikkalaisessa elokuvassa Viiden miehen armeija (The Five-Man Army / Un esercito di 5 uomini, 1970). Elokuvakriitikko Dario Argenton käsikirjoittama Seitsemän rohkean miehen variaatio korosti avoimesti konseptin japanilaisia juuria. Vuotta myöhemmin valmistunut Mifunen ensimmäinen western Verenpunainen aurinko on toinen Euroopassa filmattu kansainvälinen tuotanto, jossa samuraihahmon vastanäyttelijänä nähdään Seitsemästä rohkeasta miehestä tuttu Bronson. Ensimmäinen Bond-tyttö Ursula Andress esittää Cristinaa, josta Bronsonin ja Delonin hahmot kilpailevat.

Bond-sarjan ensimmäisenä ohjaajana kansainväliselle uralle nousseen brittiläisen Terence Youngin ohjaama Verenpunainen aurinko kertoo idän ja lännen kohtaamisen lisäksi eräänlaisen ”äijäkulttuurin” kansainvälisestä auringonlaskuvaiheesta. Se tuntuu tiedostavan, että westernin sekä samuraielokuvan loiston päivät ovat päättymässä. Toisaalta elokuva latasi perinteisiin uutta virtaa ja inspiroi 1970-luvulla ja myöhemminkin kukoistaneen ”East meets West” -alalajin. Yhtaikaa Verenpunaisen auringon kanssa valmistuneen televisiosarjan Lännen Kung fu (Kung fu, 1971) ansiosta uudet western-sankarit olivat yhä useammin paljain käsin taistelevia kiinalaishahmoja.

– Lauri Lehtinen 16.1.2016