Kahvia ja tupakkaa (2003)

Coffee and Cigarettes
Ohjaaja: 
Jim Jarmusch
Henkilöt: 
Roberto Benigni, Steven Wright, Cate Blanchett, Alfred Molina, Bill Murray, Iggy Pop, Tom Waits
Lisähenkilöt: 
musiikki Tom Waits
Maa: 
USA/Japani/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
93 min
Teemat: 
JIM JARMUSCH
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Kahvia ja tupakkaa (2003) oli tekeillä 17 vuotta, ja lopulta Jim Jarmusch kokosi yhteen 11 vinjettiä, joita yhdistää nimessä mainittu teema. Mukana on Jarmuschin "all star cast". Se sisältää minimuunnelmia hänen lempiteemoistaan kuten miten maine sekoittaa ihmismielen.

Elokuvalta nimeltä Kahvia ja tupakkaa on lupa odottaa rentoutta, jopa velttoutta. Savuke ja kahvikuppihan ovat tavallisimpia tapoja pitää taukoa – työstä, arjen rasittavista rutiineista, niistä toistensa kaltaisista hetkistä, joista päivämme koostuvat. Ainakin niin oli ennen ennen kuin aloimme hörppiä lattea pahvimukeista kävellessämme ja ennen kuin tupakointi muuttui sisätiloissa harrastetusta yhteisestä paheesta hätäiseksi, yksinäiseksi nautinnoksi katukäytävällä.

Jim Jarmuschin lumoava elokuva on kuvattu mustavalkoisena aivan kuin tarkoituksena olisi maksimoida savukiehkuroiden ja kahvihöyryn elokuvallinen teho. Sen tunnelma on kiistattoman nostalginen, jopa eleginen. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kahvi tässä 11 lyhyen puheliaan vinjetin sarjassa juodaan niin kuin oli tapana: asiallisista posliinimukeista; ja tumpit sammutetaan tuhkakuppeihin, jotka on valmistettu leikatusta lasista tai kovasta muovista.

Kahvia ja tupakkaa, joka oli tekeillä 17 vuoden ajan, usein muiden hankkeiden väliin jääneillä tauoilla, on keskusteluiden antologia. Keskustelijat ovat kuuluisia henkilöitä tai puolijulkkiksia, jotka esiintyvät omana itsenään tai ainakin sinne päin. Esimerkiksi Bill Murray tekee kuutamokeikkaa tarjoilijana, ja hänet tunnistavat hänen ainoat asiakkaansa RZA ja GZA (Wu-Tang Clan). Cate Blanchett esiintyy hohtavana filmitähtiblondina ja vaikean mutta huomiotaherättämättömän kameratrikin tuloksena myös jästipäisenä ja kateellisena brunettiserkkunaan. Steve Buscemikin nähdään tarjoilijana, joka kaataa huonoa kahvia Joie ja Cinqué Leen päälle (heidän kuuluisampi Spike-veljensä mainitaan myöhemmässä vinjetissä).

Jotkin episodit ovat köykäisiä anekdootteja. The White Stripesin Jack ja Meg White keskustelevat teslajohdon fysiikasta; Steven Wright ja Roberto Benigni puhuvat toistensa ohitse ennen kuin toinen lähtee hammaslääkärille. Toisissa on hyvän novellin nasevuutta. Kasautuva vaikutelma on rento, mietteliäs puheensorina.

Valkokankaalla nähtävät ihmiset eivät silti ole välttämättä rentoja, eivät yksin eivätkä yhdessä. Mukana on vähän kevyttä kahvipöytäjuttelua (etenkin Murrayn ja hänen yrttiteeasiakkaidensa kesken), mutta yleensä kohtaamisissa on pisteliästä, hermostunutta energiaa. Nikotiinin ja kofeiinin vaikutuksen alaisena, liikaa aikaa käsissään, ihmiset pakkaavat käymään toistensa hermoille. Iggy Popin ja Tom Waitsin kohtaamisesta voisi odottaa coolin ehdotonta huippuhetkeä, mutta toistensa seurassa muusikot asettuvat puolustuskannalle ja muuttuvat passiivis-aggressiivisiksi. Arkisimmissakin sananvaihdoissa kätketyt agendat ja julkilausumattomat jännitteet muhivat pinnan alla. Buscemin joutava pälinä ja Leen veljesten vastaukset siihen pitävät sisällään rotuvihan aihioita. Kaksi vanhaa ystävää (Isaach de Bankolé ja Alex Descas) kiertää keskustelussaan julkilausumatonta ahdistuksenaihetta, vain jättääkseen lopulta epämääräisesti surulliset hyvästit.

Kahdessa vahvimmassa luvussa – Blanchett-jaksossa ja siinä, jossa Steve Coogan ja Alfred Molina nokittavat toisiaan viekkaasti – epämääräiset kiusat kasvavat kateuden ja epäilyn pienoisnäytelmiksi. Mutta Kahvin ja tupakan rikkautta ei voi pelkistää tiettyyn hetkeen tai esitykseen, vaikkakin Cooganin itseironinen suoritus onkin puistattava mestarinäyte.

Elokuva on täynnä hienoa musiikkia Mahlerista Skatalitesiin. Musiikki kantautuu kuuluville paljolti ravintoloiden jukebokseista. Elokuvassa itsessään on vanhan LP-levyn sattumapohjaiseen oivallukseen perustuvaa yhtenäisyyttä. Jotkin raidoista ovat toisia vahvempia, mutta taikuus piilee niiden keskinäisissä resonansseissa ja yllättävissä yhteensopivuuksissa. Dialoginpätkät ja irtoajatukset toistuvat musiikillisten motiivien tavoin, aivan kuin henkilöt nappaisivat niitä oivallusten ja ajatusten yhteisestä eetteristä. Fyysikko Nikola Teslan mukaan koko maailma on instrumentti, "akustisten resonanssien lähetin". Mikä kaunis näkemys, ja piilevä ajatus, että kauneutta ja merkitystä voi löytää oudoista paikoista yllättävinä joutohetkinäkin, resonoi kautta koko viehättävän elokuvan.

– A.O. Scottin mukaan ("An Episodic Ride Full of Serial Sipping and Smoking", The New York Times, 14.5.2004) AA 13.7.2006