Melancholian 3 huonetta (2004)

The 3 Rooms of Melancholia/Melankolins tre rum
Ohjaaja: 
Pirjo Honkasalo
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
106 min
Teemat: 
AVEK 30 VUOTTA
Kopiotieto: 
SES 4K DCP (2017)
Lisätieto: 
dokumenttiessee venäläisten ja tshetsheenilasten viholliskuvista • venäjän-, arabian- ja tshetsheeninkielinen • vieraana ohjaaja Pirjo Honkasalo, moderaattorina Reetta Aalto
Pirjo Honkasalon palkittu dokumenttielokuva Melancholian 3 huonetta kertoo orvoista ja pahoinpidellyistä lapsista Venäjällä, Ingushiassa ja sodan jaloissa Tshetsheniassa. Se kertoo hylätyksi tulemisesta ja surusta sekä myös tshetsheeni- ja venäläislasten viholliskuvista.

Suomen tunnetuimman dokumenttiohjaajan Pirjo Honkasalon kansainvälinen ura on huikea. Melancholian 3 huonetta kuitenkin ylitti kaikki aiemmat saavutukset. Useiden palkintojen lisäksi se on saanut loistavan kriitikkovastaanoton yli 100 maassa. Neljä vuotta vienyt kuvaustoiminta ei ollut helppoa, ehkä vaarallistakin, mutta peräänantamattomalla asenteella varustetuille tekijöille mahdollista. Honkasalon niukka, mutta varma kuvaustyyli, jota voisi luonnehtia tarkkailevaksi, on omiaan sellaisiin yhteyksiin. Hukkakuvia ei ole. Dialogi on vähäistä, voice-over käytössä minimaalisen vähän, mutta musiikki saa vahvistaa vaikutelmia vapaasti.

Elokuvan ensimmäinen huone on nimeltään Kaipaus. Se kertoo Pietarin lähellä olevasta Kronstadtin sotilasakatemiasta, joka on yksi lähes 2000:sta Venäjällä. Kouluun tulevat ovat lähes poikkeuksetta vähäosaisten jälkeläisiä, katulapsia, vanhempien hylkäämiä, hyväksikäytettyjä tai orvoksi jääneitä lastenkodin kasvatteja. 9–11-vuotiaina sotakoulun aloittavien joukossa on myös sotaorpoja Venäjän käymistä sodista, myös Tsetseniasta. Mutta koulussa on ruokaa ja ystäviä ja sen 15-vuotiaina päättäneillä on tulevaisuus, päinvastoin kuin siellä ulkona.

Toinen huone Hengittäminen matkaa yhden Kronstadtin sotakoulun oppilaan mukana Tsetsenian sodan runtelemaan Groznyihin. Mustavalkoinen filmaus löytää raunioista kovia kokeneita asukkaita, rikkinäisiä perheitä, työläisiä ja raunioissa sinnitteleviä kulkukoiria. Tsetseenilasten saama lohtu on ainoa toivo, jonka on vaikeaa nähdä kasvavan tulevaisuudeksi.

Viimeinen huone, Muistaminen, on kuvattu Tshetshenian naapuriosavaltiossa Ingusiassa. Kuvankauniiden vuoristomaisemien ja lammaslaumojen idylliä rikkovat monet pakolaisleirit sodan ääniä pelkäävine lapsineen, joita jopa kuolevat vanhemmat viimeisenä tekonaan sinne tuovat. Orpokotia pitävät Gatajevit joutuivat sittemmin vaikeuksiin myös Liettuassa, mutta saivat tuekseen elokuvantekijöiden tuen kaikkialla maailmassa.

Sodan ja karujen yhteiskuntien lapsiuhrien painajaismaiset olosuhteet ja julma maailma kuvittuu vahvoilla, tunteita herättävillä kasvokuvilla. Lähikuvien maailmassa on mahdollista myös sielun peiliin liittyvä inhimillinen optimismi. Sitä varjostaa kuitenkin ajatus siitä, mitä nämä kovia kokeneet lapset tekevät aikuistuttuaan.

– Jari Sedergren 12.1.2011