Suoraan seinään (2004)

Gegen die Wand/Mot väggen
Ohjaaja: 
Fatih Akin
Henkilöt: 
Birol Ünel, Sibel Kekilli, Catrin Striebeck
Maa: 
Saksa/Turkki
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
121 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Turkin nykyelokuvan mestari, hampurilaissyntyinen Fatih Akin juurruttaa teoksensa kahteen maahan, mikä tuo niihin omaperäistä energiaa. Suoraan seinään (Gegen die Wand, 2004) kuvaa Hampurissa asuvia turkkilaisia ja heidän elämäntilanteensa syvällistä ristiriitaa. Lauluissa kerrotaan "kara sevdasta", tummasta intohimosta, joka on sekä myrkky että lääke.

2000-luku on ollut hyvää aikaa saksalaiselle elokuvalle: muun muassa elokuvat Goodbye, Lenin! (2003), Perikato (2004) ja Muiden elämä (2006) ovat olleet niin yleisön kuin kriitikoidenkin rakastamia. Yksi merkkihetkistä oli Fatih Akinin Suoraan seinään -elokuvan palkitseminen Kultaisella karhulla vuoden 2004 Berliinin elokuvafestivaaleilla. Suoraan seinään poikkeaa kuitenkin edellämainituista monella tapaa. Elokuva ei sijoitu menneisyyteen, vaan on kiihkeän ajankohtainen teemoissaan, ja saksalaisen monokulttuurin sijaan siinä liikutaan niin fyysisten kuin symbolistenkin rajojen yli.

Elokuvan päähenkilöt ovat Hampurissa asuvia turkkilaisia, mutta se, missä määrin elokuva kuvaa siirtolaisuutta, kansalaisuutta ja etnisyyttä, ei ole yksiselitteistä. Akin itse on kertonut kammoavansa kategorioita ja todennut, että hänen elokuvansa kertovat vain hänen omasta elämästään, eivät mistään näennäisen yhtenäisestä kansanosasta. Ehkäpä Suoraan seinään -elokuvan voisi kuitenkin määritellä eurooppalaiseksi. Sen ytimessä on yritys löytää tilaa jonkinlaiseen toimivaan yhteiseloon, ja kuten Akin on itse todennut, ”eikö Euroopassa olekin kyse juuri siitä? Siitä, kuinka voimme kaikki elää yhdessä, kertoa tarinoitamme yhdessä?”

Saksa ja Turkki eivät elokuvassa edusta maina vastapooleja. Siirtolaisuutta kuvaavissa elokuvissa pinnan alla kuohuvana teemana on usein maahanmuuttajan juurettomuuden kokemus ja kotimaahan paluuseen sisältyvä lupaus vapautuksesta. Elokuvan alussa Sibelin istanbulilainen serkku Selma ehdottaa Sibelille pakokeinoksi perheensä luota muuttamista hänen luokseen takaisin Turkkiin. Sibel kuitenkin kieltäytyy: hän on kotiutunut Saksaan ja kokee edelleen velvollisuuden tuntoa perhettään kohtaan. Hän ymmärtää, että vapautuminen ahdasmielisyyden kahleista ei ole sidottu mihinkään paikkaan, vaan se riippuu hänen omasta tahdostaan. Merkittävää on myös, että Sibelin perhettä ei esitetä yksiselitteisen tuomitsevasti. Sibelin veli välittää aidosti siskostaan, mutta perheen välisen hellyyden väliin tulevat karut, arkaaiset perinteet, jotka vaativat pitämään kiinni jostain määrittelemättömästä kunniasta ja joista perheen miehet eivät ole osanneet päästää irti. Kun Sibel lopulta tekee päätöksen lähteä Istanbuliin, se ei ole niinkään ”paluu juurille” kuin välttämätön irtiotto Cahitin joutuessa vangituksi – eikä se myöskään välittömästi vapauta Sibeliä itsetuhoisasta käytöksestä.

Asuman Suner on ristinyt elokuvan hardcore-rakkaustarinaksi, joihin hän lukee myös sellaiset teokset kuin Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa ja Fassbinderin Pelko jäytää sielua (Akinia onkin useasti verrattu Fassbinderiin). Näissä elokuvissa on romanttisia ja melodramaattisiakin elementtejä, mutta rakastavaisten tarina on jo ennalta tuhoontuomittu. Elokuvaa jäsentävät musiikilliset insertit, joissa lauletaan muun muassa ’kara sevdasta’, tummasta intohimosta. Kara sevda on niin voimallista rakkautta, ettei uhri voi siitä koskaan selvitä; se on samalla sekä myrkky että lääke. Cahitin ja Sibelin tarina on myös sikäli traaginen, että he kokevat rakkautta viimesilmäyksellä: vasta kun Cahit on joutumassa vankilaan ja pari on pakotettu eroamaan toisistaan, Sibel ymmärtää todella kiintyneensä ”järkisyistä” naimaansa mieheen.

– Sight and Soundin (3/2005), Vertigon (huhtikuu 2005) ja muiden lähteiden mukaan, Marjo Pipinen 19.3.2008