Diktaattori (1940)

The Great Dictator/Diktatorn
Ohjaaja: 
Charles Chaplin
Henkilöt: 
Charles Chaplin, Paulette Goddard, Jack Oakie
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
126 min
Teemat: 
FILMIHULLU 50 VUOTTA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Kaikkien aikojen maailmanpoliittinen satiiri Diktaattori (1940) valmistui urheasti ennen USA:n liittymistä toiseen maailmansotaan. Maailman rakastetuin ihminen (Charles Chaplin) esitti maailman vihatuinta miestä (Hitler) juuri tämän edetessä hyvää vauhtia kohti päämääräänsä, maailman herruutta.

Omaelämäkerrassaan Chaplin sanoi: ”Jo v. 1937 Alexander Korda oli ehdottanut, että tekisin filmin Hitleristä ja ottaisin aiheeksi erehdyttävän yhdennäköisyyden – Hitlerillä kun oli samanlaiset viikset kuin minun kulkurillani: voisin näytellä kumpaakin osaa (…) Hitlerinä voisin pitää suuriäänisiä puheita kansalle jollakin siansaksalla, kulkurina taas voisin pysyä melko äänettömänä. Tällaisessa filmissä minulla olisi myös erinomainen tilaisuus esittää burleskia pantomiimiani.” Chaplin tarkensi tavoitteitaan ja lähtökohtiaan: ”Hitler oli saatava naurunalaiseksi. Jos olisin silloin tiennyt Saksan keskitysleirien kauhuista, en olisi voinut tehdä Diktaattoriani; en olisi voinut leikitellä ja hassutella natsien mielipuolisella murhanhimolla. Mutta olin päättänyt tehdä naurettaviksi heidän mystilliset höpötyksensä rotujen puhtaudesta.”

Susan Sontag sanoi eräässä elokuva-artikkelissaan Chaplinin komediaa kokonaisajatukseltaan ”täydellisen, tuskallisen, loukkaavan riittämättömäksi siihen todellisuuteen nähden, mitä se väittää esittävänsä”. Sontagin oli vuonna 1964 mahdotonta katsella Diktaattoria ajattelematta elokuvan takana ollutta hirveää todellisuutta. Hän masentui ”Chaplinin poliittisen näkemyksen pintapuolisuudesta” ja joutui loppupuheen aikana pelkästään hämilleen. Sontag ei tietenkään voinut kieltää elokuvan ansioita: viehkeyden ja komiikan tähtihetkiä. Hän vain ei voinut hyväksyä Chaplinin sentimentaalista, lapsekasta käsitystä juutalaisten ghetosta ja univormupukuisten vainoojien ilkikurisuudesta.  

Toisaalta Chaplin tunsi etäältäkin kohteensa: Hitlerin. Omaelämäkerrassaan hän selostaa vuoden 1933 paikkeilla tekemiään havaintoja: ”Vanderbildt oli lähettänyt minulle sarjan kuvia, jotka esittivät Hitleriä puhetta pitämässä. Kasvot olivat koomiset – huono jäljennös minusta – naurettavan pienet viikset, sekainen suora tukka, epämiellyttävä ohut suu. En voinut ottaa tuota miestä vakavalta kannalta. Jokaisessa kuvassa hän oli erilaisessa asennossa: yhdessä kädet kouristuksenomaisesti puserrettuina vaahtoamassa kansalle, toisessa toinen käsivarsi ylhäällä, toinen alhaalla kuin kriketinpelaaja palloa syöttämässä, kolmannessa kädet nyrkkiin puristettuina edessä kuin nostamassa raskasta punnusta. Hänen tervehdyksensä, käsivarsi olkapään takana, kämmen ylöspäin herätti minussa halun asettaa siihen tarjotin täynnä likaisia astioita. ’Tämähän on hassua!’ ajattelin. Mutta kun Eisensteinin ja Thomas Mannin oli paettava Saksasta, Hitlerin naama ei enää ollut koominen vaan pahaa ennustava.”   

Miten tarkkaan Chaplin lienee tutkinut Hitler-dokumentteja? (Päinvastaisen idean – Hitler tutkimassa Chaplinia – esittää Don DeLillo romaanissaan Running Dog, 1978.) Adenoid Hynkel, Tomainian / Tomanian diktaattori kuuluu joka tapauksessa Chaplinin näyttelijätaiteen suurimpiin voittoihin. Kouristuneesta esittelypuheesta lähtien Hynkelistä piirtyy raatelevan täsmällinen, riemastuttavan detaljoitu muotokuva. Hynkelin julkiset esiintymiset, tuhatpäisiä joukkoja hurmanneet hysteeriset näytökset Chaplin erittelee mitään säästämättä. ”Pitämässäni puheessa on yhtä paljon järkeä kuin Hitlerin puheessakin”, Chaplin totesi Diktaattorin valmistuttua. Hynkel karjuu, polottaa ja piipittää, köhii ja loitsuaa saksan, englannin ja espanjan sotkua, kansainvälistä siansaksaa Nykyajan loppulaulun tapaan: ”Wiener schnitzel, lager beer und sauerkraut”. ”Democratia shtunk! Libertad shtunk! Frei sprachen shtunk!” Viisaudet tulkitaan Tomainin virallisen kääntäjän valmiiksi kirjoitetusta paperista: ”Demokratia löyhkää. Vapaus on inhottavaa. Sananvapautta on vastustettava.” Hynkelin puhetta säestävät kaikenlaiset dramaattiset tehokeinot rintaan lyönteineen, nyyhkytyksineen, raivonkohtauksineen… Vesilasillisella puhuja välillä viilentää intiimejä, kuumimpia ruumiinosiaan.   

Nerokkaimmassa kohtauksessa havainnollistuu Hynkelin unelma maailman herruudesta. Kun diktaattori ja Garbitsch ovat kiihdyttäneet toisiaan hurmioituneilla näköaloilla arjalaistumisen lopputuloksesta: puhtaasta, sinisilmäisestä, vaaleasta rodusta, Hynkel lausuu Greta Garbon (Grand Hotel) ja Groucho Marxin (Ilta oopperassa) kuolemattomaksi tekemän toiveen: ”Haluan olla yksin.” Hän ryhtyy kisailemaan suurella karttamaapallolla. Wagnerin Lohengrin-alkusoiton  sävelet keinuvat taustalla Hynkelin antautuessa visioiden vietäväksi. Hän pitelee palloa rakastajan ottein ja ilmein, lähestyy ja pyörittelee sitä mielikuvituksellisin, unenvarmoin liikkein, pompottelee sitä vuoroin päällään, jaloillaan ja takamuksillaan. Pallo kohoaa hitaasti korkeuksiin – kuin avaruuslaivaksi kohta muuttuvan apinan luu Kubrickin fantasiassa 2001 – hohtavan kaksoisristin, Tomainian valtion vaakunan rinnalle. Mutta viimein maapallo paukahtaakin rikki tanssittajan liian innokkaaseen syleilyyn. Hynkel parahtaa poruun. Tuhatvuotinen valtakunta särkyi.   

Tulkinnan pirullisesta, armottomasta tarkkuudesta huolimatta Hynkeliä ei kuvata vihattavaksi yksilöksi. Chaplinin Diktaattori eroaa melkein kaikista sotavuosien kiihkottomuutensa ja humanisminsa takia. Monet natsismin vastaiset elokuvat ajautuivat sokeaan vihaan, joka tuskin erosi siitä rasismista ja raakuudesta mitä vihollisessa hirviteltiin. Satiirin humanisti Chaplin vihaa sotaa, väkivaltaa, fasismia, sortoa, riistoa, mutta vastuullisimmatkin yksilöt suodattuvat hänen puhdistavan komediatajunsa lävitse. Koskapa Chaplin esittää Hynkeliä, tämän naurettavan, oikuttelevan tyrannin on suorastaan pakko vaikuttaa välistä sympaattiselta, liikuttavalta. Farssin ikiperinteiden mukaisesti pieni mies, joka jää isompien jalkoihin, herättää väistämättä myötätuntoa. Hynkelin toinen uskollinen asekumppani on huomattavan mahakas Herring, joka karhumaista kömpelyyttään ja hyväuskoisuuttaan aiheuttaa johtajalle tukaluuksia. Bacterian maasta saapuva norsunniskainen veljesdiktaattori Benzino Napaloni (Jack Oakien italialaisenglanti muistuttaa kovasti Chico Marxin puherytmiä) mahtailee niin ponnekkaasti, että pikku Hynkietä käy miltei surku. Tanssilattialla Signora Napaloni roikottaa Adenoidia kuin sätkynukkea.   

Ainoan poikkeuksellisen militarisortajien henkilölehtereillä synkkäkulmainen propagandaministeri Garbitsch, jonka esikuvaksi vaivatta muistaa Goebbelsin. Epäilemättä Garbisch on elokuvan natsein hahmo: kylmä, älykäs, fanaattinen takapiru, joukkomurhien organisoija, häikäilemättömän maailmanvalloituksen todellinen arkkitehti. Hänessä voi päätellä kansallissosialismin järjestelmän ruumiillistuvan. Häntä ei pehmennetä miedoimmallakaan komiikalla.     

Diktaattorin juonen kulkuun vaikuttaa ratkaisevasti kapteeni Schultz, jota voi pitää myöhempien amerikkalaisten ja länsisaksalaisten sotafilmien suosikkihahmojen perustyyppinä. Hänessä on ns. ”hyvän saksalaisen” piirteitä, jotka tunnetaan jo varhaisista Rommel-ylistyksistä. Schultz pelastuu sotatantereelta pikku parturin avulla, kohoaa sitten Hynkelin puolueen jäsenenä, pelastaa ghetossa tutun parturin hirsipuulta, rohkaistuu vastustamaan diktaattoria ja ennustaa tälle tappiota viattomien juutalaisten vainon havahduttamana, saa passituksen keskitysleirille, pakenee ghettoon värväämään jonkun juutalaisen suorittamaan attentaatin Hynkeliä vastaan. Ulkonäöltäänkin Schultz muistuttaa heinäkuun 20. päivän salaliittolaisia, 1950-luvulla startanneiden Hitler-elokuvien sankariupseereita.

Diktaattorin avauskohtauksissa nimetön juutalainen parturi toikkaroi jossakin länsirintamalla. Tuskinpa ampumahautojen, piikkilankasuojusten, räjähdysten ja eksyttävän usvan maisemaa tavoitettiin vakuuttavammin ensimmäisen maailmansodan klassikoissakaan, King Vidorin, Pabstin ja Milestonen elokuvissa. Hynkelin ja parturin, ”keskiaikaisen raivohullun” ja hyvän juutalaisen elämän käänteissä on rinnakkaispisteitä. Aseen käsittelijänä diktaattori on yhtä kömpelö kuin kaksoisolentonsa. Sorsanmetsästys, Itävaltion (Austerlich) valloituksen hämäysoperaatio, pudottaa avuttoman metsämiehen, Hynkelin paatista järveen ja edelleen sotilaiden käsiin, keskitysleiriltä karanneen parturin paikalle. Vastaavasti juutalainen sotamies päätyi mutakuoppaan ja sieltä sairaalaan.

Muistinmenetys on loistava idea. Sen avulla Chaplin saattoi mahdollisimman yksinkertaisella keinolla tehdä havainnollisiksi ne jyrkät muutokset, mitkä viidentoista vuoden aikana ehtivät myllertämään Tomainian yhteiskunnan Hynkelin puolueen noustua valtaan. Parturi käyttäytyy entiseen, ”l’ancien régimen” tyyliin, puolustaa itsestään selviä ihmisoikeuksiaan – ja saa SS-miehet heti kurkkuunsa.

Parturin ulkonäössäkin tapahtunein muutoksin elokuvan pitkässä päätöspuheessa korostetaan, että draaman kulku nyt on katkaistu filmauksen ajankohdan historiallisen todellisuuden tieltä. Vain ihme voi kääntää toiminnan suunnan. 51-vuotias, harmaantuva Chaplin esittää elokuvansa suoman kanavan kautta ihmisyysjulistuksensa. Chaplin kokoaa takaisin synteesiksi roolihahmojensa puoliskot. Lopulta puhuja on juutalaisen parturin sukulaissielu, hyvä ihminen. Hänessä on myös Hynkelin outoa maanisuutta ja energiaa, voimakas halu maailman muuttamiseksi, mutta paremmaksi, suvaitsevammaksi. Chaplin on rauhan aktivisti, rauhan villitsijä, ”peacemonger”, kuten myöhemmin kutsuikin itseään. Tästä selittyy puheen ajoittainen, loppua kohden kasvava kiihkeys, joka tietenkin tuo mielen Hynkelin vuodatukset. Nyt kansanjoukko hurraa demokratialle, omalle vallalleen. ”Tämän hetken kurjuutemme loppuu, ihmisten välinen viha väistyy, diktaattorit kuolevat ja heidän kansalta ottamansa valta palaa kansalle."

- Matti Salo (1974, 1988), tarkastamotiedot lisäsi Pasi Nyyssönen 11.4.2013