Omena putoaa... (1952)

Äpplet faller...
Ohjaaja: 
Valentin Vaala
Henkilöt: 
Toini Vartiainen, Tauno Palo, Reino Valkama
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Mika Waltari • musiikki Einar Englund
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
ei tekstitystä
Ikäraja: 
S
Kesto: 
93 min
Teemat: 
FILMITÄHTIEN JÄLJILLÄ
KAVI DIGITOI
Kopiotieto: 
2K DCP (KAVI 2015)
Lisätieto: 
käsikirjoitus Mika Waltari näytelmästään
Valentin Vaala kuului hänkin elokuvapukujen ilmaisuvoiman ymmärtäjiin. Omena putoaa... (1952) perustui Mika Waltarin suosikkinäytelmään. Tauno Palo oli yhdessä kuuluisimmista rooleistaan Ventti-Villenä, ja Pentti Viljanen esiintyi Murto-Kallena.

Valentin Vaala (1909–1976) oli suomalaisen elokuvan todellinen pitkän tien kulkija, jonka ohjaajaura ulottuu mykkäelokuvasta aina 1960-luvulle saakka. Hän aloitti elokuvanteon jo koulupoikana yhdessä Teuvo Tulion kanssa (Mustat silmät & Mustalaishurmaaja), mutta varsinaisesti Vaalan ura aukesi, kun hänet vuonna 1935 kiinnitettiin Suomi-Filmin vakinaiseksi ohjaajaksi. Komedia oli ken­ties Vaalan omin laji, mutta ammattilaisen joustavuudella ja tunnollisuudella hän kävi läpi suunnilleen kaikki kotimaisen elokuvan lajityypit synkeimpään me­lodraamaan ja lopulta Mauri Sariola -aiheiseen rikoselokuvaan saakka (Totuus on armoton, 1963).

Puhtaan osaamisen, ammattilaisuuden tasolla Vaala saattoi yltää pitem­mälle kuin kukaan toinen "teollisen kauden", suomalainen ohjaaja. Vaikka hänen otteessaan oli jo 1950-luvulla havaittavissa hienoista herpautumista, eten­kin Waltari-komedioissaan Gabriel, tule takaisin (1951) ja Omena putoaa hän osoitti olevansa yhtä nokkela kuin nuoruutensa komedioissa. Omena putoaa osoittaa, mi­ten korkealle tasolle Vaala vuosien uurastuksella pystyi kohottamaan ammattitai­tonsa, miten vaivattomasti ja notkeasti hän juoksuttaa tarinaa, mitä tarttuvuut­ta hän saa komediahenkilöihinsä ja mitä elävyyttä miljöökuvaukseensa.

Mika Waltarin osuus ei tietenkään ole vähäinen: tunnetusti hänen mo­nipuolinen lahjakkuutensa on takana suomalaisen elokuvan lukuisissa komediois­sa ja yleisömenestyksissä. Sikäli Vaala on kuitenkin onnistunut irrottamaan elo­kuvansa alkuteoksesta, että lukuun ottamatta muutamia pitkitettyjä sanallisia se­littelyjä on vaikea päätellä elokuvan perustuvan teatterikappaleeseen. Huumori ei todellakaan rakennu ainoastaan vuoropuhelun, vaan myös kuvallisen ilmaisun varaan.

Vaala on tässä kypsyyskautensa työssä onnistunut hiuksenhienosti - mil­tei yhtä hienosti kuin oppimestarinsa Lubitsch, Clair, Capra ja Sturges - mää­räämään sen "vinon kulman", jonka kautta elämänilmiöiden tarkkailusta syntyy korkeatasoista elokuvakomediaa.

Waltarin komedian välttämättä vaatima fantasiatunnelma - joka ehkä loppuselvittelyissä olisi saanut olla vahvempikin - levittyy alusta lähtien ta­rinan ylle. Vaalan todellisena komediateknillisenä mestarinäytteenä on pidettä­vä teollisuusneuvoksen kutsuja: niiden huipennuksen muodostaa hieman "Kerjäläis­oopperan" balladien tyylinen Ventti-Villen laulu, joka on kunniaksi sekä sävel­täjälleen että esittäjälleen. Muutenkin Tauno Palon Ventti-Ville on klassinen näyttelijäsuoritus: jos se olisi nähty englantilaisessa tai amerikkalaisessa elokuvassa, se olisi tehnyt näyttelijästä maailmankuulun.

— Eugen Terttulan (1952) ja muiden lähteiden mukaan