Surf II (1983)

Surf II/Surf 2 - det svänger på beachen
Ohjaaja: 
Randall M. Badat
Henkilöt: 
Eddie Deezen, Linda Kerridge, Cleavon Little
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
87 min
Teemat: 
JATKO-OSAHELVETTI
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Vaikka ”Surf ykköstä” ei ole, Randall M. Badatin beach party -kauhuparodia Surf II (1984) ansaitsee paikkansa helvetissä. Kostonhimoisen neropatin kolajuoma tekee rantojen svengijengistä aivottomia mutantteja. Elokuva ”soimii periamerikkalaista perusälyttömyyttä huomattavan ankarasti”, kehui Katson Videoraadin Arto Pajukallio. Ääniraita hemmottelee kasaripopin ja surf-soundin ystävää: Oingo Boingo, The Chantays, Dick Dale, Stray Cats...

Randall Badatin Surf II on alkujuuriaan myöten tärähtänyttä elokuvaa. “Kävin uimassa ja sain kolhun päähäni lainelaudasta. Pumppasin itseni täyteen kipulääkkeitä ja menin bileisiin. Kun en jaksanut enää selittää, mitä oli oikeasti tapahtunut, aloin puhua potaskaa“, ohjaaja-käsikirjoittaja tunnusti Los Angeles Times -lehdessä.

Hieman toivuttuaan Badat kirjasi pillerihumalaiset tarinansa muistiin ja rakensi niiden ympärille esikoiselokuvansa, joka sekoittaa surffausta, biletystä ja kauhuaineksia koomiseksi keitokseksi. Keskushahmo on katkera high school -tieteilijä Menlo Schwartzer (Eddie Deezen). Naishormonien pakkosyötön kohteeksi joutunut Menlo kostaa öykkäröiville rantaleijonille kehittämällä laboratoriossaan Buzz-kolajuoman, joka tekee kuluttajistaan tyhjäpäisiä zombeja.

Kaikenlaisten kakkos- ja kolmososien kulta-aikana valmistuneen irrottelun vitseihin kuuluu tekaistu jatko-osastatus. “Surf II tekee taatusti enemmän rahaa kuin alkuperäinen, koska sellaista ei ole”, tuottaja George G. Braunstein vakuutti. Varsinaiset edeltäjät löytyvät 1960-luvulla kukoistaneen, rokin ja bikinien keksimisestä voimaantuneen beach party -elokuvagenren piiristä. Badat elvytti tahallisen pöhkön nuorisoviihteen muodon punkahtavia kasarimausteita käyttäen.

Vaikka Surf II kilpaili Harry ja Michael Medvedin The Son of Golden Turkey Awards -kirjan (1986) karsinnoissa maailman huonoimman beach party -elokuvan tittelistä (voiton vei The Horror of Party Beach vuodelta 1964), kaikki eivät pidä sitä mitenkään huonona.

Elokuva rantautui Suomen valkokankaille Markus Selinin Express Filmin toimesta. Videolevityksestä vastasi Kesko-yhtymän Kasino Video. Katso-lehden Videoraati-palstalla vuonna 1985 kirjoittanut Arto Pajukallio tykkäsi Rantojen svengijengi -nimellä julkaistusta teoksesta kolmen tähden edestä ja korosti, että kyseessä oli  “parempi ja erilainen työ” kuin seksikästä normihömppää luvanneet kannet antoivat ymmärtää. Ei mikään “tyypillinen nuorisofarssi, vaan mainioita raikkaanriettaita oivalluksia sisältävä härskinhauska satiiri”.

“Sen siekailemattomat sivallukset eivät säästä ketään, eivät totaalisen rahanahneita vanhempia yhtään sen enempää kuin onttopäisiä surffifanaatikkoja, keljuja lapsineroja tai sammakoita syöviä punkkareitakaan. Mainioiden lohkaisujen kehykseksi nikkaroidun tarinan mitättömyys ei edes varsinaisesti heikennä itse elokuvaa. Juoni on sitäpaitsi ehdottoman parodinen: pilkattu älypää vihaa surffaajia ja kostaa hirvittävällä tavallaan. Hän on kehittänyt kammottavan kolajuoman, joka tekee juojiensa aivoista kammottavaa hyytelöä. Samankaltainen ajattelu kukoistaa elokuvassa muutenkin. Se soimii periamerikkalaista perusälyttömyyttä huomattavan ankarasti, ja sen yhteiskuntakriittiset, sosiaalisatiiriset ideat ja stereotypian kuvaukset sisältävät riemukasta ponnekkuutta.”

Epätasaisuuttakin löytyi, “mutta toisaalta – elokuva, jonka alkumetreillä soi Chantays-yhtyeen kuolematon hitti Pipeline, ei voi olla läpeensä paha.” Monipuolisesti rokkaavalla musiikkiraidalla kuullaan myös nimekkääksi elokuva- ja tv-säveltäjäksi nousseen Danny Elfmanin varhaista Oingo Boingo -yhtyettä.

– Lauri Lehtinen 31.3.2018