Uhri (1986)

Offret
Ohjaaja: 
Andrei Tarkovski
Henkilöt: 
Erland Josephson, Susan Fleetwood, Valérie Mairesse
Lisähenkilöt: 
kuvaus Sven Nykvist
Maa: 
Ruotsi/Ranska/GB
Tekstitykset: 
suom. tekstit
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
149 min
Teemat: 
ANDREI TARKOVSKI
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
musiikki Johann Sebastian Bach
Venäläissyntyisen elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin (1932–1986) tuotanto oli suppea ja liikkuma-ala laaja historian kaarista tulevaisuuden visioihin ja mielen sisäisiin liikkeisiin. Neuvostoliitossa Brezhnevin kaudella Tarkovski kärsi työlleen asetetuista vaikeuksista, ja vuonna 1983 hän lähti tosiasialliseen maanpakoon. Uhri (1986) syntyi Ruotsissa. Syventynyt mysteerinäytelmä bergmanilaisella saarella jäi parantumattomasti sairaan mestarin testamentiksi.

Ruotsissa, Ingmar Bergmanille (Fårö-elokuvat) tyypillisessä saaristomaisemassa kuvattu Uhri jäi mestariohjaaja Andrei Tarkovskin viimeiseksi elokuvaksi. Voidaan siis puhua testamentista, eikä ainoastaan siki, että kuolema on varsin voimallisesti läsnä tässä filosofiassa, koko ihmiskunnan tilaa tarkastelevassa teoksessa. Uhri sisältää paljon samoja aiheita kuin Tarkovskin aiemmat elokuvat Peili, Stalker ja Nostalgia; pohtivan mielen vaelluksia menneen ja tulevan sielunmaisemissa, tuskaa ja hätää, uskoa, toivoa ja rakkautta.

Siinä missä Bergmanin elokuvat johdattavat kohti pimeyttä, pessimismiä ja nihilismiä (esimerkiksi Häpeä vuodelta 1968), Uhri toimii uskon ja toivon lietsojana. Se on uninäytelmä, jossa tieto ja puhuminen osoitetaan tarpeettomiksi uskoon ja toimintaan verrattuna. Mutta tuhon välttääkseen ihmisen on oltava valmis uhraamaan kaikki se mitä hän on pitänyt tärkeänä, talonsa, perheensä, ystävänsä.

Uhrin päähenkilönä on harmaantunut intellektuelli, akateemikko ja kriitikko Alexander (Erland Josephson), joka elokuvan alussa istuttaa mykän pikkupoikansa kanssa meren rantaan kuivan puunrungon ja kertoo tarinan munkinsta, joka sai samanlaisen puun kasvamaan kastelemalla sitä joka päivä samaan aikaan, rituaalinomaisesti. Siirtäähän usko vuoriakin!

Alexanderin syntymäpäivän vieton lähimmäisten seurassa keskeyttää ohjuksen ilkeä ujellus, ja televisiossa pääministeri kehottaa ihmisiä alistumaan tylyyn kohtaloonsa, sillä mihinkään ei hyödytä paeta. Räjähdykset toistuvat, sähköt katkeavat, puhelin mykistyy, kaupungissa kansa juoksee saastan keskellä pakokauhuisena, ja Alexanderin pimeässä huvilassa alkavat paljastua asioiden ja ihmisten todelliset suhteet. Vai ovatko ne sittenkin silkkaa kauhufantasiaa, melankolista painajaista ja unelmaa rakkaudesta, sillä aamulla Alexander herää, ja kaikki näyttää olevan ennallaan, ruoho hehkuu kirkkaan ja paljaan vihreänä. Yö on poissa kuin suuren käden pyyhkäisemänä.

Jäljellä on vain uhrin antaminen. Sen pakettina ovat kiljuvat liekeit, jotka ahmivat kaiken sen materiaalisen, joka on viivyttänyt ratkaisun tekoa. Tarkovskille ovat tunnetusti aina kelvanneet varhaisimmat alkuaineet (maa, vesi, tuli ja ilma) vertauskuviksi, kysymys on nytkin aineen ja hengen yhteenotosta, ihanteiden säilymisestä materian puristuksessa.

Ja katso, elokuvan elliptisessä lopussa puuta kasteleva mykkä poika puhkeaa puhumaan Johanneksen evankeliumin alkusanoin: ”Alussa oli sana. Miksi isä?”

Uhri on suggestiivisen kuvakielen ja pitkien monologien hallitsema mestariteos, jossa Tšehovin kriittinen huvilarealismi yhdistyy dostojevskiläiseen maailmantuskaan. Tuloksena on ihmisen syvimmän eksistenssin esiin riisuva, monitasoinen ja –selitteinen elämys, joka vie katsojan ymmärryksen niin kipurajalle, että asiat alkavat TUNTUA ilman kahlitsevia sanoja. Mieli kirkastuu kuin ruumis saunassa. ”On kuin he näkisivät maailman ensimmäistä kertaa, ilman kokemuksen tuomaa painolastia”, on Tarkovski, elokuvan Chagall ja Beethoven, kirjoittanut Bachista ja Leonardo da Vincistä.

– Antti Lindqvist (KATSO! 5/1987)