Kohtalo johtaa meitä (1945)

Ledda av ödet
Ohjaaja: 
Veikko Itkonen
Henkilöt: 
Eija Karipää, Eino Katajavuori, Uuno Laakso, Mirjami Kuosmanen
Lisähenkilöt: 
kuvaus Kalle Peronkoski, Olavi Gunnari • musiikki Heikki Aaltoila
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
ei tekstitystä
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
88 min
Teemat: 
VEIKKO ITKONEN
Kopiotieto: 
35 mm
Veikko Itkosen omat ohjaustyöt voidaan jakaa kolmeen osaan: dokumentteihin, komedioihin sekä ajankohtaisia kipukohtia heijastaneisiin finn noireihin. Välittömästi sodan vanavedessä valmistunut ekspressionistinen esikoiselokuva Kohtalo johtaa meitä (1945) on huojuvissa halpiskulisseissa kuvattu murhamysteeri, joka kuljettaa katsojan öisestä tivolimiljööstä kolkkoon aave-Eurooppaan. Amerikkalaisen noirin fatalistiset sävyt saavat ytimekkäimmän suomalaisen ilmiasunsa.

Mikäli suomalaisessa elokuvassa on koskaan ollut jonkinlainen film noirin – tai finn noirin – hetki, sijoittuu se ajallisesti vuosiin 1944–48, ja rajoittuu määrällisesti 10–15 elokuvaan (nimikkeiden lukumäärä on siis tuplasti suurempi, kuin mihin Bagh rajaa koko rillumarei-ilmiön). Aikakausi sattuu osumaan yksiin ns. ”vaaran vuosien” kanssa, mutta päivänpoliittisia toiveita tai uhkakuvia näissä teoksissa heijastetaan yhtä vähän kuin suomalaisen näytelmäelokuvan historiassa ylipäätään. Pikemminkin kyse on ajan hengen taltioinnista virallisen sotaoptimismin päätyttyä: yleisen tilinteon kaudesta, puutteen ajasta ilman yleviä päämääriä, järjestystä merkinnyttä painajaista seuranneesta tyhjiötilasta.

Suomalaiset ”mustat elokuvat” syntyivät rinnakkain ensimmäisten puhdaspiirteisten amerikkalaisten noirien kanssa. Jälkimmäisen hedelmiä (sellaisia kuin Wilderin Nainen ilman omaatuntoa) alettiin nähdä meillä vasta loppuvuodesta 1945 alkaen; tyylin tietoiset ja säälittävät jäljittely-yritykset (selkeimpänä Yhden yön hinta) syntyivät vasta puolen vuosikymmenen sytytysajalla. Omaehtoisessa suomi-noirissa kyse oli ennen kaikkea pienten yhtiöiden maaperästä: elokuvia tekivät Fenno (Houkutuslintu, Pikajuna pohjoiseen, Kultainen kynttilänjalka, Sinä olet kohtaloni), Valio-Filmi (Menneisyyden varjo) ja Tulio (Sellaisena kuin sinä minut halusit, Rakkauden risti, Levoton veri, Intohimon vallassa – nelikko, joka on selvästi irrotettavissa ohjaajan muusta tuotannosta). Kohtalon sattumanvaraisuus kohosi draaman keskeiseksi polttoaineeksi, huojuvat kulissit ja tunkkaisenmusta yökangas tiivistivät sodanjälkeisen kaupunkielämän koko klaustrofobian. Lähimmät vertailukohdat näille elokuville ovat löydettävissä amerikkalaisen PRC-yhtiön tuottamista ja Edgar G. Ulmerin ohjaamista, samanaikaisista halpiksista, jotka – Luc Moullet’n luonnehdinnan mukaan – olivat kertomuksia ”ihmisen yksinäisyydestä ilman Jumalaa”.

Veikko Itkosen esikoisohjaus Kohtalo johtaa meitä sopisi nimeksi mille tahansa Ulmerin elokuvalle. Päättymättömältä vaikuttavan yön sisältä versova tarina alkaa uhkaavasta tivolista: ennustajaeukko povaa kaksinkertaista kuolemaa, karusellista putoaa yleisön sekaan ruumis... Ensimmäiset kelat avaavat väkivallan, vainoharhan ja häilyvien moraalikäsitysten spiraalin. Rikkaan perheen tytär hiipii peräänsä kuolaavan isäpuolen huoneeseen ampuakseen tämän – vain huomatakseen, että mies on jo ehditty murhata. Ruumiin kätkentäkohtaus on sekä visuaalisesti että vinolta huumoriltaan kuin Cormanin Pienen kauhukaupan vastaavien jaksojen edeltäjä.

Matka jatkuu pakomatkalle Eurooppaan, jota tuskin koskaan on hahmotettu samanlaisena sarjana mitäänsanomattomia ja kolkkoja hotellihuoneita. Loppupuolella otetta kevennetään Hitchcockin ”syytön takaa-ajettu” -jännärikonsepteista apinoituun suuntaan, mutta alussa luotu, kollektiiviseen syyllisyydentuntoon perustuva jännite pysyy yllä. Edes ”Rikospähkinän” ratkaisua tai helismaalaista puujalkavitsiä muistuttava kerintä ei onnistu tuhoamaan kokonaisvaikutelmaa. Kohtalon ja sattumanvaraisuuden maailmassa jopa älytön happy end on mahdollinen vaihtoehto.

- Petteri Kalliomäki 6.6.2018