Casablanca (1942)

Ohjaaja: 
Michael Curtiz
Henkilöt: 
Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid, Claude Rains, Conrad Veidt, Sydney Greenstreet, Peter Lorre
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Julius J. Epstein, Philip G. Epstein, Howard Koch
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
101 min
Teemat: 
INGRID BERGMAN 100 VUOTTA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Casablanca on rakastetuimpia Hollywood-elokuvia, suorastaan ”arkkityyppinen kulttielokuva”, samassa suosikkirintamassa kuin King Kong, Tuulen viemää, Ihmemaa Oz, Ihmeellinen on elämä ja Laulavat sadepisarat. Casablancan ihmeellisessä tekoprosessissa Hollywood-eskapismi ja toisen maailmansodan järkyttävät käänteet sulautuivat yhteen onnellisten tähtien alla. Ingrid Bergman ja Humphrey Bogartkaan eivät tienneet elokuvaa tehdessään millaiseen loppuratkaisuun unohtumaton romanttinen vastarintadraama päättyisi.

It’s still the same old story,
A fight for love and glory
A case of do or die
As times goes by.
– laulusta ”As Times Goes By”

”So many times I have a speech ready… but no dice. Always a bridesmaid, never a mother. Now I win… I have no speech!”
– Michael Curtizin Oscar-puhe maaliskuussa 1944 Hollywoodissa

Casablanca on rakastetuimpia Hollywood-elokuvia, suorastaan ”arkkityyppinen kulttielokuva”, samassa – harvojen – suosikkirintamassa kuin King Kong, Tuulen viemää, Ihmemaa Oz, Ihmeellinen on elämä, Afrikan kuningatar ja Laulavat sadepisarat. Yhä uudet katsojasukupolvet ottavat sen omakseen. Happamankin arvioitsijan mielestä se on, parhaimmillaan, ”a masterpiece of sentimentality” (Peter Hogue). Skenaristi Howard Kochin pelkistävä lausunto antaa osviittoja: ”Vaikka se siitettiinkin synnissä ja syntyi tuskissa, se selvisi hengissä uhanalaisesta alkuperästään jonkin satunnaisen olosuhteiden yhdistelmän kautta ja siitä tuli sitkein Hollywoodin ikivihreistä, yhtä sisukas ja kestävä kuin sen antisankarikin, Humphrey Bogart.”

Paul Henreidin luonnehdinta on hieman varauksellisempi: ”Se oli ihan yletön melodraama, mutta jotenkin se vain toimi, jos kohta minun, vastarintaliikkeen pakolaisjohtajana, oli pukeuduttava tahrattoman puhtaaseen valkoiseen pukuun melkein läpi elokuvan.”

Casablancan juoniasetelma ja miltei koko henkilövalikoima periytyvät Burnettin ja Alisonin näytelmästä, kuulun elokuvan lähes unohdetusta lähteestä. Kolminäytöksisen melodraaman inspiraatio tuli Burnettin Euroopan-matkasta 1938, havaintoja natseista ja natsismin pakolaisista Wienissä ja Etelä-Ranskassa. Juonenkäynnistys, myyttiset ”letters of transit”, kulkuluvat, viisumit, joita ei voi kyseenalaistaa, oli näytelmäkirjailijoiden silkkaa fiktiota, fantasiaa, joka siirtyi elokuvaan; niistä tuli hitchcockilainen MacGuffin, Taika-avain (Umberto Eco), rinnasteinen vaikkapa venäläiseen rulettiin Ciminon Kauriinmetsästäjässä. Näytelmä kaikuu myös Casablancan keskeistoiminnan kolmen vuorokauden kestossa, näytösten kertausluonteessa: toistuvuudessa ja symmetriassa.

Elokuvan yleissuunta on historian todellisuudesta kohti mielikuvitusta, toiveiden toteutumista, siis elokuvafantasian maailmaan. Avaus näyttää havainnollisen keskityksen tai kavennuksen: pyörivästä maapallosta vangittuun Eurooppaan, edelleen Casablancan turmeluksen ja väkivaltaisen kaaokseen, lähemmin yökerhoon (Rick’s Café Américain) ja sen omistajaan, salaperäiseen amerikkalaiseen, Rickiin ja tämän psyykeen jopa. Café voidaan Sidney Rosenzweigin tavoin nähdä paitsi Casablancan (ja koko maailman) mikrokosmoksena, myös Rickin psyyken laajennuksena, sielunmaisemana, jos tätä kliseetä enää kehtaa käyttää.

Casablanca on sota-ajan tuote, joka valmistui Pearl Harborin jälkeisessä ilmapiirissä. Tuottaja Hal B. Wallisin piti pitää mielessä, että elokuvasta oli saatava ”a positive contribution to the war effort”, ja tämä huoli säteili myös loppuratkaisuja, joita kauan mietittiin, niistä kun ei kuitenkaan haluttu sovinnaisen onnellisia… Elokuva muistetaan rakkaustarinansa takia, mutta se onkin ”tarina menetetystä, jälleen löydetystä ja lopulta uhrattavasta rakkaudesta” (Rosenzweig), mieleemme jää kuva Rickistä, joka etenee katkerasta yksinäisyydestä jaloon yksinäisyyteen.

Casablanca Ranskan Marokossa oli teoriassa puolueetonta, ei-miehitettyä aluetta, mutta Vichyn Ranskan osana se käytännössä oli natsivallan otteessa. Vapaan Ranskan vastarintaliike toimi sielläkin maan alla. (Elokuvassa ei muuten lainkaan kyseenalaisteta ranskalaisten läsnäoloa Marokossa – Pontecorvon Taistelu Algeriasta liittyisi Casablancaan haastavaksi yhteisohjelmaksi.) Casablanca on ”rajaseutukaupunki” (Robert B. Ray), ja elokuvassa voikin nähdä westernin peruja, kuten sen tarinassa ”vastahakoisesta sankarista”. Yhtä lailla Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut on havaittu kiintoisaksi rinnastuskohteeksi. Rick’s Café lauttana, Nigger Jimin roolissa Sam ja Laszlo yhdessä! Casablanca on vankila tai kiirastuli, helvetin esikartano. Kaupungin rikollisten ja Vichyn hallituksen edustajien välillä ei ollut paljon eroa: kaikki oli kaupan: ihmisetkin. Musta pörssi kukoisti. 1960-luvulla Saigon oli vastaavanlainen pesäke, kuten Howard Koch on huomauttanut. Ja juuri Vietnamin sodan aikoihin Casablancan kultti alkoi muodostua.

”Rickin kapakka on maaginen paikka, missä voi tapahtua (ja tapahtuu) mitä vain”, Umberto Eco totesi. Rick’s Café Américain sijaitsee lentokentän laidalla, se on narrilaiva vapauden partaalla. Koko elokuvaa sopii pitää amerikkalaista unelmaa kuvittavan hauskan glamour-tuotteen ja film noirin (siis unelman kääntöpuolen) yhdistelmänä, ja Rick’s Caféssa tämä vastakohtien synteesi havainnollistuu. Tunnelma ja valaistus tarkoitettiin Hustonin Maltan haukan kaltaisiksi: niinpä sama kuvaaja, Arthur Edeson, astui remmiin (Hustonilta periytyi osa henkilögalleriaakin).

Rick on ”vasemmistolainen sotilas ja oikeistolainen yrittäjä” (Peter Hogue), sosialistiseikkailija, Robin Hoodin kaltainen ”lainsuojaton sankari”, jossa aistii itsemurhatendenssejä. Osa hänen mystisestä menneisyydestään – hylätyksi tulo rakkaudessa – selittyy elokuvan kuluessa, mutta hänen maanpakolaisuutensa jää arvoitukseksi. Rickin maanpako on psykoanalyytikko Harvey R. Greenbergin kiintoisassa tulkinnassa vertauskuvallista, sitoutuneen vasemmistolaisen vieraantuneisuutta ja eristyneisyyttä, myös oidipaalista kompleksia tai ambivalenssia, joka viimein ratkaistaan eheyden hyväksi. Tällöinhän Rick löytää väylän ”tukahdutetulle idealismilleen” (Howard Koch). Rick on sijoitettu virallisen sankarin, elegantin tosikkoidealistin, ulkonäöltään George Washingtonia muistuttavan Victor Laszlon ja charmantin kyynikko-opportunisti Louis Renaultin välille – ylipäätään sivuhenkilöt toimivat päähahmojen peilisalina, heijasteina. Ilsa Lundin rinnakkaishenkilöiksi asettuvat esimerkiksi Annina Brandel ja Yvonne. Monet näyttelijät olivat kotoisin Euroopasta, maanpakolaisia useimmat: he tulivat Saksasta, Itävällasta (kuten myös säveltäjä Max Steiner), Unkarista (kuten niin ikään ohjaaja Curtiz), Englannista, Venäjältä, Ranskasta.

Jos Casablancan käsittää (niin kuin on käsitelty) allegoriana USA:n eristäytymispolitiikasta ja sitoutumisratkaisusta, niin on muistettava että ainakin asenteissaan Vapaaseen Ranskaan ja Vichyn hallitukseen se oli kolmatta vuotta aikaansa edellä.

– Matti Salo 1991

Lähteitä: Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat (1989), Umberto Eco: Matka arkipäivän epätodellisuuteen (1985), Charles Francisco: You Must Remember This… (1980), Harvey R. Geenberg: The Movies on Your Mind (1975), Paul Henreid: Ladies Man (1984), Peter Hogue: ”I Bet They’re Asleep All Over America”, Film Comment May-June 1991, Howard Koch: Casablanca: Script and Legend (1973), Robert B. Ray: A Certain Tendency of the Hollywood Cinema, 1930-1980 (1985), Sidney Rosenzweig: Casablanca and Other Major Films of Michael Curtiz (1982), J.P. Telotte (Ed.): The Cult Film Experience (1991)

HUOM! Kreditoitujen skenaristien ohella elokuvan käsikirjoitustyön eri vaiheissa olivat mukana Aeneas MacKenzie ja Wally Klein, jotka laativat ensimmäiset sovitukset Burnettin ja Alison näytelmästä (heiltä jäi ideoita elokuvaan), sitten Casey Robinson, joka panosti romanssin, kolmiodraaman aineksiin, Albert Maltz (Paul Henreidin mukaan Maltz oli Kochin kumppani poliittisen aspektin vaalimisessa) ja Lenore Coffee. Tuottaja Hal B. Wallis ilmeisesti keksi loppurepliikin, hänen tuottajaliittolaisensa Jerry Wald antoi alkuvaiheissa joitakin ehdotuksia, ohjaaja Curtiz luonnollisesti ideoi jo valmisteluvaiheissa ja sitten toki kautta kuvausten. Humphrey Bogartilla oli sanansa sanottavana Rickistä ja Rickin dialogista. Hal B. Wallis viime kädessä oli vastuussa käsikirjoitusversioiden yhteensulattamisesta – hänen panostaan voi miltei verrata David O. Selznickin ansioihin elokuvan Tuulen viemää syntyhistoriassa.