Halloween – naamioiden yö (1978)

Halloween/Halloween - maskernas natt
Ohjaaja: 
John Carpenter
Henkilöt: 
Donald Pleasence, Jamie Lee Curtis, Nancy Loomis
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
91 min
Teemat: 
JOHN CARPENTER II
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Halloweenissa (1978) John Carpenter avasi uuden kauden amerikkalaisessa kauhuelokuvassa. Kuusivuotiaana siskonsa puukottanut Michael Myers suljetaan laitokseen. Teini-ikäisenä hän pakenee ja suuntaa kotikaupunkiinsa, jossa nuoret valmistautuvat Halloweenin viettoon. Slasher-konventioksi muodostui lopetus: henkiin jää tyttö, joka ei ole harrastanut seksiä. Carpenterin minimalistinen teemamusiikki on klassikko.

On helppo tajuta, miksi Halloweenista tuli kopioijien suosikkimalli. Kaikkia yhteiskunnallisia ja moraalisia kannanottoja väistämällä se tarjoaa pettämättömän verisen väkivallan pohjakaavan. Useimmista matkijoistaan poiketen Carpenter kuitenkin tulkitsee tuon pohjakaavan häikäisevän taidokkaasti ja vitsikkään nokkelasti, mistä johtuen se saa pätevää elokuvallista merkitystä. Elokuvan Hyökkäys poliisiasemalle (1976) tavoin hän aloittaa subjektiivisella jaksolla: kamera hiipii talon ulkopuolella, pälyilee valaistujen ikkunoiden takana lemmiskeleviä teini-ikäisiä, katselee hiljaisena rikostoverina kun meille näkymättömäksi jäävä olento valitsee jättiläismäisen teuraspuukon, naamioituu groteskiin Halloween-naamioon ja tekee verisen murhan. Tässä vaiheessa, tappajan paljastuessa kuusivuotiaaksi pojaksi, kamera singahtaa kurjella nopeasti ylös ja poispäin aivan kuin epäuskon ja järkytyksen vallassa. Harppaus: 15 vuotta myöhemmin nyt varttunut tappaja pakenee hoitolasta ja palaa kotiin manaamaan lisää paholaisia (taas lemmiskelevistä teini-ikäisistä). 

Panavision-ruudun syrjäkolkkia on harvoin käytetty näin tehokkaasti. Pimeyden ja valon vaihtelevat sävyt paljastavat pahaa ennustavan olennon vääjäämättömän läsnäolon. Me tiedämme, ja Carpenter tietää, että me tiedämme, että tämä kaikki on vain leikkiä ja hän huvittelee pysymällä askeleen edellä odotuksistamme, näyttämällä tyhjyyttä kun odotimme jotakin ja jotakin kauan sen jälkeen kun piti olla vain tyhjää – esimerkkinä hieno kuvarajauksen siirto kohtauksessa, jossa Curtis nyyhkyttää oviaukossa onnistuttuaan juuri vihdoin tappamaan tappajan – ja sitten näemmekin vainajan seisovan pystysuorana hänen takanaan. Yön pelolle omistetussa elokuvassa Carpenter sallii kiehtovasti järjen valon tulvia mysteerin ylle. Vaikka pelästynyt lapsi puhuu möröistä, elokuvassa ei ole mitään yliluonnollista. Tappaja on lihaa ja verta, hän vuotaa verta kun häntä haavoitetaan, luodit pysäyttävät hänet, mutta itsepintaisesti hän kieltäytyy kuolemasta.

Voitaneen huomata analogia Norman Batesin äitiin Psykossa, hahmoon, jolle pojan mania soi kammottavan kuolemattomuuden. Ja leikkiään kekseliään nokkelasti leikkivä Carpenter luokin melkoisten viittausten verkoston (kaikki uhrit yllätetään seksuaalisissa toimissa; sankaritar Curtis on Janet Leighin tytär; Pleasencen esittämä psykiatri, nimellinen sankari, joka ei kykene estämään onnettomuutta, on nimetty John Gavinin hahmon mukaan), mikä antaa hänelle tilaisuuden viitata äiti Batesiin kahdessa elokuvan parhaassa kohtauksessa. Ensimmäinen on hyytävä ylistys haudan tuolle puolen ulottuvalle rakkaudelle: murhattu tyttö löydetään aseteltuna vuoteelleen, jonka päässä on tappajan ensimmäisen uhrin hautakivi. Toinen on houreenomainen kohtaus, jossa uhri näkee oven aukeavan ja luulee sieltä tulevan poikaystävänsä, mutta se onkin tappaja, joka on pukeutunut kainosti päästä jalkoihin ulottuvaan valkoiseen huntuun.

– Phil Hardy: Horror. The Aurum Film Encyclopedia / AA 1987