Puck (1942)

Ohjaaja: 
Hannu Leminen
Henkilöt: 
Helena Kara, Tauno Palo, Elsa Rantalainen
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
ei tekstitystä
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
97 min
Teemat: 
FILMITÄHTIEN JÄLJILLÄ
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
uusi pitkä esityskopio 2010
Lavastajana elokuvauransa aloittanut Hannu Leminen ymmärsi elokuvapukujen arvon hyvin. Puckissa (1942) Lemisellä oli ensi kertaa päänäyttelijänään Helena Kara, josta oli tullut hänen vaimonsa kaksi vuotta aiemmin. Miespääosassa oli Tauno Palo. Elokuvan nimi viittaa Shakespearen Kesäyön unelmaan.

Hannu Lemisen kolmas ohjaus perustui kahden edellisen, Täysosuman (1941) ja Avioliittoyhtiön (1942), tavoin ulkomaiseen aiheeseen, tällä kerralla ruotsalaisen Gunnar Widegrenin romaaniin Prinsessa Pettersson. Elokuvasuunnitelma kulki pitkään nimellä ”Prinsessa Pesonen”, mutta lopulta elokuva ristittiin romaanin alkuperäisnimellä Puck. Se on kertomus nuoresta ja ahkerasta muotiliikkeen osastopäälliköstä Liisa Pesosesta, joka tutustuu taiteilijapiireihin, pianisti Raimo Kaarnaan ja taidemaalari Lovisa Haglundiin, ”Lullaniin”, joka alkaa kutsua Liisaa Puckiksi Kesäyön unelman innoittamana. Raimon etäinen sukulainen, suvun musta lammas Bisse Holm tuo kuitenkin muiston Puckin entisestä elämästä, ja tarvitaan ystävien uskoa ja sinnikkyyttä, pelastusarmeijaa sekä suuri määrä sattumia, katumusta, tuskaa ja anteeksiantoa ennen kuin asiat alkavat selvitä.

Puck ei ole aivan tyypillinen Suomen Filmiteollisuuden elokuva, sillä se sekoittaa melkoisesti erilaisia tyylilajeja: se alkaa lähinnä romanttisena komediana (Puckin ja Raimon tutustuminen onnellisten sattumien kautta), käy välillä farssin puolella (boheemin Lullanin taloudenpito), kääntyy melodraamaksi (hämärän menneisyyden tunkeutuminen Puckin onnelliseen nykyisyyteen Bissen viettelijähahmossa), ongelmaelokuvaksi (Puckin menneisyyden selittäminen köyhyyden ja heikkojen lähtökohtien kautta) ja lopulta sovittavaksi moraliteetiksi (pelastusarmeijan ja sisar Laurilan puuttuminen Puckin elämään – toistamiseen). Sekoittaminen on varsin tietoista, sillä SF-Uutiset (3/1942) kuvasi elokuvaa jo tekovaiheessa näin: ”Nimi [joka oli tuolloin siis vielä ”Prinsessa Pesonen”] sanoo paljon, mutta ei kaikkea. Voisi kuvitella kysymyksessä olevan kevyen huvinäytelmän. Elokuvasta ei tosin suinkaan puutu hupaisia tilanteita ja hauskoja henkilöhahmoja, mutta se paljastuu kuitenkin näytelmäksi, joka jää mieleen vähintäinkin yhtä paljon liikuttavan ja traagillisen aiheensa vuoksi. Mutta lopulta katsoja hymyilee kyyneltensä lävitse – aivan niin kuin urhea Prinsessa Pesonenkin.”

Monet tarina-ainekset ohjasivat elokuvaa sellaiseen suuntaan, jota aikalaisarvostelijat vähätellen nimittivät ”tosikertomukseksi”: esimerkiksi lipevä viettelijähahmo, langennut nainen, puheet katuojasta, itsemurha-aikeet sumuisessa satamassa, lapsensurma ja ihmepelastuminen pelastusarmeijan avulla olivat tuttuja teemoja lukemattomista viihderomaaneista ja elokuvista. Tunnelmien vaihtelu epäilemättä osaltaan pelasti elokuvan ”tosikertomus”-leimalta, mutta monet kriitikot korostivat myös Lemisen voimistuvaa tyylitajua, esimerkiksi elokuvan luontevaa replikointia ja mielikuvituksellisia ylimenoja. Tyylitaju ilmenee lisäksi vaihtelevissa interiööreissä ja kuva-alan käytössä: henkilöt on sijoitettu kuvaan usein syvyyssuunnassa, ja syvyysvaikutelmaa lisäävät edelleen Lullanin asunnon seinille ripustetut taulut sekä lukuisat peilit, jotka toimivat myös katseen suunnan vaihtajina ja johdattajina kohtauksesta toiseen. Lopullisesti elokuvan kruunaa Lullanin poikkeuksellinen, tunteellinen muttei vähääkään sentimentaalinen, hahmo. Aikana jolloin suomalainen elokuva vilisi paheellisia ja turhamaisia naisia Elsa Rantalainen onnistuu luomaan henkilön, joka on yhtä aikaa sekä positiivinen että boheemi. Lullan puhuu räävittömiä, pitää oluesta, eikä osaa tehdä kotitöitä, ja juuri kun katsojalle uskotellaan, että Lullan alkaa sisar Laurilan hengellistä laulua kuunnellessaan katua tapojaan, hänen innoituksensa osoittautuukin esteettiseksi: hän haluaa maalata sisaren kuvan.

- 23.1.2002 KL