Saimaa-ilmiö (1981)

Saimen-fenomenet
Ohjaaja: 
Aki Kaurismäki, Mika Kaurismäki
Lisähenkilöt: 
kuvaus Timo Salminen
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
S
Kesto: 
128 min
Teemat: 
KAVI RESTAUROI
KINO KLASSIKKO
Kopiotieto: 
4K DCP (KAVI 2014)
Lisätieto: 
musiikkidokumentti Eppu Normaalin, Hassisen Koneen ja Juice Leskinen Slamin kiertueesta
Aki ja Mika Kaurismäen ensimmäinen täyspitkä elokuva Saimaa-ilmiö (1981) on ikimuistoinen musiikkidokumentti Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Hassisen koneen kesäkiertueesta Saimaan rantakaupungeissa höyrylaivan kyydissä. Elokuvassa kuullaan useita jo itsekin klassikoiksi nousseita kappaleita.

Saimaa-ilmiö on ensimmäinen oikea suomalainen rock-elokuva, poikkeuksellisesta tapahtumasarjasta tehty dokumentti, joka välittää sen mikä suomalai­sessa rockissa on omintakeista. Mika ja Aki Kaurismäen elokuva taltioi Juice Leskinen Slamin, Eppu Normaalin ja Hassisen koneen kesäkuussa 1981 tehdyn kiertueen, joka ulottui pitkin Saimaata Lappeenrannasta Mikkelin ja Heinäveden kautta Kuopioon. Lähtökohtana oli se, että Kaurismäet pitivät yhtyeiden musiikista ja halusivat tallentaa kiertueen, ounastellen että kyseessä oli erään aikakauden loppu suomalaisessa rock-musiikissa.

Esiintyvistä yhtyeistä Juice Leskinen Slam kulkee lähimpänä perinteistä suomalaista iskelmää: sen musiikissa on romantiikkaa, ikävää ja lavalauantain kipeyttä, mutta myös Juicen liepeillä aina elävää huumoria, esittämisen tai­toa ja realismia. Hassisen kone oli tuolloin nuori yhtye, joka soitti ja lauloi nuorten ihmisten näkökulmasta totisuudella, jonka huumorin vain sanat toisinaan kavaltavat.

Eppu Normaali on näistä kolmesta eniten puhdas rockyhtye, armoitettu keikkabändi, parhaimmil­laan ilmiömäisesti yhteen soittava kokonaisuus. Senkin lauluteksteissä puhu­taan paljon aikansa Suomesta ydinvoimaloineen ja jäykistyneine ihmissuhteineen, vaikkei elokuva heidän ohjelmistostaan täyttä kuvaa annakaan, vaan alleviivaa Eppujen keikkahuumaa.

Alussa käytetään aikaa ihmisten ja yhtyeiden esittelyyn, tunnelmoidaan, seurataan pieniä joutohetkiä ja noukitaan joitakin lavaesityksiä maistiaisiksi. Loppua kohden vauhti kiihtyy, musiikkia on enemmän ja esitykset ovat intensiivisempiä. Alkupuolen pienet tuokiot, yömyöhäiset duetot ja yksinäiset kasvot päästävät lähelle ihmistä ja luovat herkän vastapainon lavatapahtumien rajuudelle.

Yhdestäkään yhtyeestä ei anneta siloteltua kuvaa sellaisena kuin se on parhaimmillaan. Kenestäkään ei piirretä myyttiä, mestaria tai näkijää. Suomalaisessa lavarockissa on tietty amatöörimäisyyden leima, hyvät ja huonot asiat sattuvat onnen kauppaa. Jokai­nen soittaja antaa kuitenkin sen mitä hänellä kullakin hetkellä on annettavaa ja mukana on aina huomattava määrä tunnetta. Joskus se on hikistä remuamista, silkkaa energiaa ja ylikuumenemistä, mutta siinä on myös hellyyttä, todellisuudentajua ja huumoria. Sitä kaikkea on myös elokuvassa, joka välittää ja tallentaa tulevaisuudelle oivallisen otoksen supisuomalaista rockia ja miljöitä joissa sitä kuunnellaan. Itse asiassa puitteet eivät ole kovin paljon muuttu­neet sitten tangokuninkaitten ja Olavi Virran aikojen.

– Helena Yläsen (1981) ja muiden lähteiden mukaan