Etusivu uusiks’ (1974)

The Front Page/Stoppa pressarna
Ohjaaja: 
Billy Wilder
Henkilöt: 
Jack Lemmon, Walter Matthau, Carol Burnett, Allen Garfield, Susan Sarandon
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus I. A. L. Diamond (Ben Hechtin ja Charles MacArthurin näytelmästä)
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
105 min
Teemat: 
BILLY WILDER
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Elokuvallaan Etusivu uusiks’ (The Front Page, 1974) Wilder ja hänen myöhäiskautensa luottokäsikirjoittaja I. A. L. Diamond asettuivat kilpasille Ben Hechtin ja Charles MacArthurin alkuperäisnäytelmän, ”kyynisyyden monumentin” (Jean-Pierre Coursodon) kanssa, tulkkeinaan Jack Lemmon ja Walther Matthau.

Sekä menneisyydellä että nykyhetkellä on merkittävä osa Wilderin sovituksessa Hechtin & MacArthurin näytelmästä The Front Page. Puhalluksen lavastaja Henry Bumstead on luonut kauniilla tavalla uudelleen saman pastellivärisen kuvan viattomuuden ajasta joka niin vahvana lyö läpi Piukoissa paikoissa. Tärkeimmät miljööt, toimituksen uutishuone ja oikeuden lehdistöhuone alitajuisesti soivine puhelimineen ja tupakansavun täyttämine ilmoineen ovat tunteikas kunnianosoitus 30-luvun suurille lehdistöelokuville. Näytelmän luja rakenne ja Wilderin eleetön mestaruus tuovat niin ikään mieleen Hollywood-elokuvan klassisen kerronnan. Suorana kontrastina tälle nostalgian ilmapiirille elokuva kuitenkin armottomasti esittää maailman, josta viattomuus on kadonnut ja jossa keskeinen poliittinen ja yhteiskunnallinen liike vie kohti korruptiota ja tuhoisaa suuruudenhulluutta. Jos Wilder ei olekaan modernisoinut näytelmää aikakauden tai rakenteen puolesta, hän on tehnyt sen näkemyksellisesti, sillä hän liittää sen teemat pistävällä tavalla nykyiseen Hollywoodiin ja nykyiseen Amerikkaan. Tässä prosessissa on syntynyt näytelmän radikaali uudelleentulkinta.

Tyytymättä alkuperäisnäytelmän viime kädessä itsetarkoitukselliseen ja sydämettömään verbaaliseen ilotulitukseen Wilder menee paljon pitemmälle kuin Milestone (The Front Page, 1931) ja Hawks (His Girl Friday, 1940) omissa versioissaan yrittämällä sijoittaa varsinkin Burnsin häikäilemättömän hahmon laajempaan poliittiseen yhteyteen. Sight and Sound-lehdessä moitittiin Wilderia siitä että hän on laimentanut näytelmän henkevyyttä ja tunteikkuutta, mutta se mitä Wilder on tuonut tilalle on jotakin vastuullisempaa, syvällisempää ja kiinnostavampaa – tummasävyisen, lujan moraalinäytelmän, jossa on Wilderin ”mustien elokuvien” henkeä. Don Birnamin alkoholismi elokuvassa Tuhlattuja päiviä on verrattavissa Hildy Johnsonin riippuvuuteen etusivun jutusta: kumpikin myrkyttää koko persoonallisuuden ja ihmissuhteet. Sen sijaan että kyllästäisi lehtimiehen ammatin ”henkevyydellä” ja ”tunteikkuudella” Wilder näkee sen sankarinsa sairauden lähteenä, josta hänen on päästävä irti – niin kuin Birnamin pullosta – säilyäkseen hengissä.

Wilderin elokuvan teema ei siis ole anteeksipyyntö lehtimiehen osasta tai sen ylistystä, vaan taistelu yhden miehen sielusta. Maurice Zolotow onkin tähdentänyt, että Wilderin ensimmäinen käsikirjoitus oli tarina reportterista, joka myy sielunsa paholaiselle. Hildy kulkee noidankehää, josta Burns sulkee kaikki ulospääsytiet. Kirous on Wilderin elokuvan varsinainen aihe, ei niinkään alkuperäisen näytelmän, jonka vastuuttomasta sukkeluudesta sellainen vähäisempi ohjaaja kuin Lewis Milestone saattoi tehdä rattoisan jymymenestyselokuvan. Mutta ajat ovat muuttuneet ja Wilderin version levottomuutta henkivä viehätys piilee siinä että se on sekä alkuperäisen sovitus että kritiikki. Nauru saattaa olla vaimeampaa kuin oikeaoppisissa tulkinnoissa, mutta myös loputtoman paljon ajatuksia herättävämpää.

– Neil Sinyardin & Adrian Turnerin teoksesta ”Journey Down Sunset Boulevard – The Films of Billy Wilder” (1979)