Vartioitu kylä 1944 (1978)

En bevakad by 1944
Ohjaaja: 
Timo Linnasalo
Henkilöt: 
Timo Torikka, Markku Huhtamo, Kaija Kangas, Tuula Nyman, Markku Blomqvist, Antti Litja
Lisähenkilöt: 
kuvaus Antti Peippo
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
100 min
Teemat: 
ANTTI PEIPPO
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Vartioitu kylä 1944 (1978) on Timo Linnasalon Unto Heikuran näytelmän pohjalta ohjaama kiitetty elokuva. Rintamalla tappamiseen kyllästynyt sotamies (Timo Torikka) pääsee jatkosodan viimeisenä kesänä 1944 lomalle jossakin Kainuussa sijaitsevaan kotikyläänsä. Siellä hän kohtaa paitsi kylää vartioivat joukot (johtajana Antti Litja), myös lapsuudenystävänsä (Raimo Grönberg), josta on tullut neuvostodesantti.

Toimiessaan 1970-luvun puolivälissä läänintaiteilijana Kuhmossa Timo Linnasalo toteutti dokumenttielokuvan Kylä (1976), joka taltioi hiljentyvän kainuulaiskylän nykyhetkeä, ihmisten puheita, muistoja ja tulevaisuudennäkymiä Kritiikin Kannusten arvoisesti. Samoihin kuhmolaisiin maisemiin sijoittuu myös Linnasalon ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva Vartioitu kylä 1944, joka on ottanut aiheensa Unto Heikuran kuhmolaisessa kesäteatterissa esitetystä näytelmästä, mutta kehitellyt sitä jokseenkin vapaasti edelleen. Aikalaiskritiikin silmissä reuna-Suomi, syrjäseutujen ihmiset ja luonto saivat Linnasalossa vilpittömän ja eläytyneen kuvaajansa.

Vartioidun kylän tapahtumat sijoittuvat kainuulaiseen rajakylään viimeisenä sotakesänä ja aiheena on se, miten ihmiset kokevat tilanteen, kun kylään sijoitetaan pieni sotilasosasto vilkastuneen partsaanitoiminnan varalta. Yksi desantti, entinen kylän poika, saadaan vangiksi, mutta lomalla oleva sotilas, lapsuudentoveri, päästää hänet vapaaksi ja karkaa hänen mukaansa. Laajemmassa mielessä elokuva kysyy, mitä sota on tehnyt näille ihmisille, kyläläisille ja sotilaille, ja miten he aikovat vastedes elää kaiken kokemansa kanssa. Se palaa myös hiukan pitemmälle historiaan ja kysyy, mikä on erottanut kasvinkumppanit, joista toisesta perheen muutettua pulavuosina Neuvostoliittoon on tullut desantti, toisesta hermoheikko kaukopartiomies.

Linnasalon käytössä on ollut paljolti sama työryhmä kuin edesmenneellä Risto Jarvalla, mikä näkyy korkeatasoisena teknisenä osaamisena. Antti Peipon kuvaus kuuluu hienoimpiin mitä suomalainen elokuva tuntee. Jarvan perintö näkyy myös herkkyydessä, jolla luontokuvat on tallennettu ja miten ihmisen ja luonnon suhde elää kuvissa. Kerronnan poikkeuksellisen sympaattinen piirre ja tekijöiden kypsyysnäyte on siinä, että elokuva toimii todella yhden kylän tasolla, ei paisutellen dramatisoi ihmisiään eikä tapahtumiaan. Ilmiantajatkaan eivät ole mitään konnia, vaan tavallisia ihmisiä hyvässä ja pahassa. Tyypillistä tälle epäpateettiselle kertomatavalle on se, miten sodan todellisuuden koskettavimmat tapaukset raportoidaan ikään kuin ohimennen mutta sitäkin painokkaammin: vanha mummo sylkyttelemässä Lintuvaaran tuhon ainoaa eloonjäänyttä, pojan kuolinviestin saapuminen Keskitalon heinäpellolle.

Elokuvan dramaturgiassa saattaa olla heikkouksia ja näyttelijätyö on varsin epätasaista, mutta loppua kohden draaman jännitteet alkavat purra tehokkaammin ja tapahtumien langat solmiutua yhteen. Muutamissa joukkokohtauksissa kuten tanssiaisjaksossa ja siihen liittyvässä desantin kuulustelussa tai sotapoliisien käynnissä tiivistyvät hyvin tarinan eri aihelmat ja kerrokset. Tältä pohjalta loppukohtaus kasva aidosti koskettavalle tasolle.

– Sakari Toiviaisen (1978) ja muiden lähteiden mukaan