Ruusujen aika (1969)

Rosornas tid
Ohjaaja: 
Risto Jarva
Henkilöt: 
Arto Tuominen, Ritva Vepsä, Tarja Markus, Eero Keskitalo, Kalle Holmberg
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Peter von Bagh, Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta • kuvaus Antti Peippo • musiikki Otto Donner, Kaj Chydenius, Eero Ojanen
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
107 min
Teemat: 
NAINEN UUDEN AALLON ELOKUVASSA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Vieraina Titta Karakorpi ja Tarja Markus
Risto Jarva (1934–1977) elokuva Ruusujen aika (1969) kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, joka on tasa-arvoinen ja jossa luokkaerot ovat tyystin kadonneet… Ritva Vepsän Jussi-palkinto tuli osittain tästä elokuvasta, jossa valkokankaalla näyttäytyivät viimeisen kerran Eila Pehkonen, Paavo Jännes, Matti Lehtelä ja Unto Salminen. Näyttävässä roolissa on myös Kalle Holmberg.

Jos Työmiehen päiväkirja näyttää, miten menneisyys on eri tavoin läsnä nykypäivän Suomessa ja suomalaisissa, niin Ruusujen aika yrittää nähdä tulevaisuuteen, rakentaa luontevaa siltaa tuntemattomaan niistä tekijöistä käsin, jotka ovat olemassa nyky-yhteiskunnassa. Tavallinen tieteiselokuva näyttävine lavasteineen ja trikkeineen, kauhuineen ja kauneuksineen ei esikuvana voinut tulla kysymykseen yksin tuotannollisten resurssien niukkuuden vuoksi; tuskin sellainen olisi sopinut Jarvan luonteen- ja ohjaajalaadullekaan. Niinpä Ruusujen ajasta tuli intiimi aatedraama: enemmän kuin ulkoiseen näyttävyyteen se suuntautui sisäänpäin, ihmisen ajattelun ja tunteiden liikkeisiin. Ja enemmän kuin tulevaisuudenkuvaus siitä tuli elokuva syntyajastaan: niinkuin Työmiehen päiväkirja oli vuoden 1966 elokuva Ruusujen aika kantaa jälkiä vuoden 1968 tapahtumista: ylioppilaskapinoista, Tshekkoslovakian miehityksestä, tuolloisista muotiopeista kuten Marcusen ja McLuhanin ajatuksista.

Raimo Lappalaisen hahmo on polttopiste elokuvan lukuisten aiheiden ja ja jännitteiden ristitulessa. Hänet esitetään vallitsevan järjestelmän sisäistäneenä mallivirkamiehenä, joka tutkii menneisyyttä, siis omaa aikaamme. Hän valmistelee televisio-ohjelmaa 1960- ja 70-luvuista ja valitsee tätä aikaa edustamaan 1946-76 eläneen pikku myyjättären. Sitä mukaa kun hän toteuttaa ideaansa elävällä mallilla, käy myös selväksi missä määrin hänen ennakkoluulonsa värittävät ja vääristävät aiheen. Raimon puolueettomuuden ja asiallisuuden sädekehän karistessa joutuu samalla kyseenalaiseen valoon koko “ruusuisen” julkisivun uskottavuus.

Ruusujen aika ottaa esiin, käsittelee tai sivuaa hyvin monia teemoja: siloinen ulkokuori ja sen pinnanalaiset tuhoavat voimat, elokuva elokuvassa -teema, kaksoisolennon aihe, takertuminen menneisyyteen ja vanhoihin rooleihin, tutkijan ja elokuvantekijän moraali, minuuden etsiminen ja sen särkyminen, ihmisyyden mahdollisuudet ja ihmisen hyväksikäyttö, itsensä toteuttamisen ja siis todellisen ihmissuhteen ja rakkauden mahdottomuus. Ehkä Ruusujen aika ei kaikin osin ole onnistunut näin laajassa, vaikeassa pyrkimyksessä. Siinä saattaa olla liikaa asiaa, selittelyä, solmiutumattomia lankoja. Mutta vauhtiin päästessään, keskittyessään Raimon ja Kissan suhteeseen ja tihentäessään siihen keskeiset teemat Ruusujen aika on komeaa ja latautunutta melodraamaa. Se on edelleen ainutlaatuinen, verraton hahmotus suomalaisessa elokuvassa.

– Sakari Toiviainen

Ruusujen aika

Ruusujen aika on säilyttänyt asemansa suomalaisen elokuvan merkittävimpänä scifiteoksena. Vuoteen 2012 sijoittuva elokuva kertoo maailmasta, jossa demokratia on kuollut. Päätösvalta on siirtynyt poliitikoilta eri alojen asiantuntijoille. Varsinainen päätösvalta ei oikeastaan edes kiinnosta ihmisiä vaan he tyytyvät siihen, kun saavat leipää ja sirkushuveja. Näin asiantuntijoiden totalitarismi, näennäinen puolueettomuus, on saanut otteen kansalaistensa henkisestä laiskuudesta.

Elokuvan päähenkilö on virallista linjaa edustavan historian instituutin tutkija Raimo Lappalainen, joka valmistelee tv-dokumenttia 50 vuoden takaisesta menneisyyden Suomesta. Hän haluaa luoda kuvan tuosta aikakaudesta vaikuttavan yksilötarinan kautta. Dokumentin päähenkilöksi valikoituu vuosina 1946–1976 elänyt Saara Turunen, joka eli lyhyen ja kuumeisen elämän. Stripparin, valokuvamallin ja eroottisen näyttelijän ammatteja kokeillut Saara joutui miesten hyväksikäyttämäksi ja kuoli enemmän tai vähemmän itseaiheutetusti liikenneonnettomuudessa. Tarkoitus on näyttää, miten kurja ihmisen kohtalo saattoi olla 1960- ja 1970-lukujen levottomina, luokkaristiriitojen repiminä demokratian vuosikymmeninä. Raimo törmää Saaran kaksoisolentoon, ydinvoimalainsinööri Kisse Haavistoon, jota aikoo käyttää dokumenttinsa elävänä mallina. Taustalla häärivät koko ajan Raimon virallista totuutta vastustavat työtoverit, jotka haluavat ravisuttaa Raimon kaltaisten ihmisten sokean uskon asiantuntijatotalitarismin ylivaltaan.

Ruusujen aikaa on mielenkiintoista verrata nykypäivän todellisuuteen. Tällä hetkellä länsimainen yhteiskunta tuntuu elävän tiedon jälkeiseksi ajaksi kutsutta vaihetta. Tänä päivänä ihmiset tuntuvat perustelevan mielipiteidensä oikeutusta enemmänkin tunteella kuin tosiasioilla. Ruusujen ajan tulevaisuudenkuvauksessa ihmiset ovat menneet vielä pidemmälle. He elävät aineellisessa yltäkylläisyydessä ja hyvinvoinnissa, jossa tosiasioilla ei ole enää vähäisintäkään merkitystä. Tietäminen on ulkoistettu puolueettomille asiantuntijoille. Ihminen itse voi keskittyä pelkkiin nautintoihin. Samalla tavalla kuin monet tämän päivän ihmiset, myös monet Ruusun ajan henkilöt elävät omassa kuplassaan.

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii elokuvan rakastelukohtaus, jossa Antti Peipon kuvaajantaidot tulevat jälleen kerran hienosti esille. Aistillisesti valaistu kohtaus on kuvattu suoraan läpinäkyvän muovisen sohvan lävitse. Näin Raimon ja Kissen rakastelu tapahtuu ikään kuin heidän omassa kuplassaan, keskellä hekumaa ja nautinnonhalua, pois siitä yhteiskunnallisesta tiedostavuudesta, jota samaan aikaan ääniraidalla soiva musiikkikappale edustaa.

– Henri Waltter Rehnström 2017