Vihreä leski (1967)

Gröna änkan
Ohjaaja: 
Jaakko Pakkasvirta
Henkilöt: 
Eija Pokkinen, Risto Aaltonen, Matti Siitonen, Heidi Krohn
Lisähenkilöt: 
musiikki Otto Donner
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
ei tekstitystä
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
76 min
Teemat: 
NAINEN UUDEN AALLON ELOKUVASSA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
vieraana Eija Pokkinen - peruttu!
Jaakko Pakkasvirran Vihreä leski (1968) toi suomalaiseen elokuvaan uuden aiheen: nukkumalähiön ja vieraantuneet kotirouvat. Eija Pokkinen tulkitsi herkästi naista, joka etsii itseään statuslähiön elintasosymbolien siimeksessä. Huom! Eija Pokkinen on valitettavasti joutunut perumaan vierailunsa näytöksessä.

Jaakko Pakkasvirran Vihreä leski on syvin suomalaisen todellisuuden kriittinen kouraisu mitä elokuvallamme on esitettävänä. Se on kohti äärimmäisyyksiä kiristyvä vieraantumisen kuvaus, mutta juuri sellaisena ihailtava, rohkea ja johdonmukainen. Sen emotionaalisesti kuolleet, orjuutetut ja orjuuttavat ihmissuhteet ja nihkeä lähiön arki pulpahtavat kuin musta veri suoraan suomalaista todellisuutta leikkaavasta jakomielisestä halkiosta, joka on syntynyt jälkijättöisen agraarisuuden ja vinosuunnatun kaupunkilaisuuden välille.

Vihreä leski kertoo menevän miehen alistetusta vaimosta, tämän apaattisestä elämän niherryksestä kolmen lapsen kanssa statuslähiön elintasosymbolien keskellä. Asetelma saattaa vaikuttaa tyypittelevältä ja sitä se eräässä mielessä onkin. Tieten tai tahatta Pakkasvirta analysoi samaa ilmiötä, samoja yhteisöllisiä vaikuttajia, jotka mainosmies on olettanut vetävimmäksi toiveuneksi. Miehellä on auto, naisella keittiö ja lapset. Kuvan huikea roolijakoisuus on ilmeinen. Mutta tällä sinänsä ihmistä kuihduttavalla todellisuuskuvalla ei olisi painokkuutta klisheetä enempää, ellei se olisi pakollinen osa ikään kuin lukkoon lyötyä todellisuutta, valmiiksi rakennettua elämää, rakennettua väkivaltaa, johon ihminen, tässä tapauksessa Eija Pokkisen esittämä lähiörouva on sijoitettu mieltä kysymättä. Sattumalta ei miljöönä ole Helsingin paras lähiö, turistinähtävyys ja elintasoalue. Senkin suunnittelu on patriarkaalisen ajattelun tulosta, joka ylellisesti säännöstelee ihmisen toimintoja: naista keittiöön, lapsia vihreille niityille, miestä autolla kovaan bisnekseen. Vihreä leski ei kuitenkaan ole lähiökritiikki, jota siitä kaihottiin koska lähiöt, rakentaminen eivät ole vain syitä, vaan ennen muuta seurauksia.

Vihreä leski kertoo puolustuskyvyttömän ihmisen ansaan joutumisesta. Siitä kertovat vaikuttavimmin Eija Pokkisen hämilliset, hellyttävät, rutiinimaiset, puolustautuvat, suojattomat, sulkeutuneet, naamioivat ilmeet ja eleet. Tämän rouva Lehmuston kuva aukenee oivasti rajussa, kontaktihakuisessa syleilyssä, jonka hän suuntaa nimenomaan kuolleeseen esineeseen, tutkijan radiolähettimeen. Siihen hän puhuu uskaliaimman tunnustuksensa. Se mitä sanotaan ja miten sanotaan välittävät taas omaksuttuja käsityksiä siitä mikä on oikein ja sopivaa. Muisto hekumallisesta lemmenkokemuksesta on miltei häpeäntunteen leimaama. Toiveeksi kääntyvät unet beatlesmaisesta rakastajasta ja maahan haudatusta miehestä eivät ole muuta kuin yksinkertainen tapa esittää tiedostamattomia paineita.

Pitäisikö meidän ajatella, että kuvaus on yksipuolinen, epätodennäköinen. En osaa sanoa kuinka paljon rinnasteisia tapauksia löytyisi todellisuudesta. Mutta ne voimat jotka implisiittisesti välittyvät ja kriittisesti valaistuvat Pakkasvirran elokuvassa ovat tunnettavissa usein. Elämme pelonsekaista elämää. Yhteiskunnon rakenteet ovat yläpuolellamme.

En pidä Vihreää leskeä säröttömänä täysosumana. Mutta minua koskettaa siinä esiintyvä näkemyksen tinkimättömyys ja raikas ihmiskeskeinen idealismi, laaja myyttinen taju, iso kuvio, hauskat, groteskit, hellät sävyt. Näillä pohjilla Otto Donnerin säveltämä vihlovan tehokas kaipuun kailotus lähtee hyvin siivilleen.

– Eero Tuomikoski (1968).