Vaarallista vapautta (1962)

Farlig frihet
Ohjaaja: 
Veikko Itkonen
Henkilöt: 
Toivo Lehkonen, Pirkko Peltonen, Ville-Veikko Salminen, Antti Litja, Maija Karhi
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
S
Kesto: 
104 min
Teemat: 
VEIKKO ITKONEN
Lisätieto: 
musiikki The Strangers
Veikko Itkosen Vaarallista vapautta (1962) tarttui poliittisesti herkkään aiheeseen. Antti Litja herkistelee ensimmäisessä suuressa roolissaan opiskelijana, joka auttaa tyttöystäväänsä vaarallisessa tehtävässä. Virolainen loikkari on jäänyt kiinni Suomessa, mutta on viety sairaalaan kuumeen vuoksi. Nuoret päättävät auttaa hänet Ruotsiin vastoin Suomen poliittista linjaa.

Melkein kaikki olivat yhtä mieltä Elanto–lehdessä (24/1962) elokuvan arvostelleen nimimerkki E. J–i:n kanssa: "Veikko Itkosen Vaarallista vapautta on hyvin rakennettu, hyvin näytelty, hyvin kuvattu ja hyvin leikattu. Taitavasti Itkonen kuljettaa rinnakkaiskertomuksia eteenpäin ja Esko Nurmisen kamera saa Helsingin näkymät ja sisämiljöötkin elämään. Nimekäs osaluettelo on pitkä ja ensikertalaiset osissaan yllättävän luontevia."

Silti elokuva ei saanut varauksetonta suosiota, yleisömenestys jäi keskinkertaiseksi, vaikka kaksi Filmiaura ry:n Jussi-patsasta sille myönnettiinkin. Yhtiö Filmi–Kuva Oy sai tuottajapalkinnon ja Maija Karhi sivuosapalkinnon. Pieni syynsä saattoi olla elokuvan musiikilla. Suomen ilmeisesti ensimmäisen sähkökitarayhtyeen, Veikko Itkosen 16–vuotiaan pojan Jussi Itkosen johtama The Strangers soitti rautalankaa, joka ei kaikkien korvaan särkemättä mahtunut. Mutta yleisön puutteeseen oli syynä epäilemättä myös se, että elokuva oli luonteeltaan poliittinen ja jakoi mielipiteitä. Toinen puoli kansaa tuskin käsittelyä hyväksyi vuoden 1962 mielipideilmastossa.

Elokuvan keskeisenä aiheena oli Virosta rajan yli loikannut poliittinen pakolainen ja joko hänen pakonsa länteen tai palauttamisensa, vaikka, kuten Kansan Uutisten Harri–Ilmari Moilanen kirjoitti vuoden 1990 televisioesityksen yhteydessä: "Poliittinen pakolaisuus on vain yksi teoksen monista teemoista, jotka on nivottu toisiinsa osoittelevilla ja pateettisuutta hehkuvilla teippauksilla. Kömpelöön käsikirjoitukseen on sullottu lähes kaikki mahdollinen. Niinpä kyseessä on sekä avioliitto– ja ihmissuhdedraama, trilleri, ajankuvaus että moraliteetti." Moilanen erehtyi käsikirjoituksesta, sillä sellaista Itkonen ei tehnyt, skenaariosta kävi kohtauksiksi saksittu ja paperiarkeille liimattu alkuperäisromaani kuulakärkikynämerkintöineen.

Elokuvan tarina kertoi virolaisesta poliittisesta pakolaisesta, joka Suomeen päästyään joutuu sairaalaan. Nuori idealistinen sairaanhoitajar ottaa velvollisuudentunnossaan tehtäväkseen sulhasensa ja tämän ystävän tukemana avustaa loikkari maasta pois.

Ulkoasiainiministeriön lehdistöosaston osastopäällikkö maisteri Matti Tuovinen näki elokuvan elokuvatarkastamon pyytämänä asiantuntijana ja antoi vapauttavan lausuntonsa, vaikka varaukset olivatkin merkittäviä: "Filmi Vaarallista vapautta on aiheeltaan sellainen, että sen voidaan arvella jossain määrin häiritsevän Suomen ja NL:n suhteita, mutta koska filmin kieltämisellä epäilemättä saattaisi olla vielä haitallisemmat vaikutukset, en katso voivani esittää harkittavaksi filmin kieltämistä. Samalla totean, että filmi erittäin taitavalla tavalla kaivaa maata Suomen virallisen ulkopolitiikan alta." Kovin paljon tätä selvemmin ristiriitaa virkamiehen etiikan ja poliittisen näkökannan välillä ei voi sanoa. Pitäisi, mutta ei voi, koska oikeastaan ei halua, mutta parempi olisi, jos joku toinen haluaisi. Ulkoministeriö perääntyi etukäteen, minkä vuoksi elokuvatarkastamo säästyi lisäkritiikiltä: nytkin monet lehdet viittasivat artikkeleissaan ulkopoliittisista syistä esiintyneeseen kieltouhkaan.

Toistakin mieltä voitiin olla: "Se, että vuorosana 'poliittinen vanki' voi esiintyä suomalaisessa elokuvassa on tosiseikkana, as such, mitä ilahduttavinta", Carl Henning kirjoitti Ylioppilaslehdessä. "Politiikan, ajankohtaisuuden, 'mitä todella tapahtuu' – kysymyksenasettelun mukaanotto on eräs laillinen tapa lähestyä eräältä suunnalta elokuvaa. Se on eräs lähtökohta, ainakin sille, joka ei halua luoda ajatonta, metafyysistä taidetta. Elokuvatarkastamo on lukemani mukaan yrittänyt estää elokuvan esittämisen, mistä luonnollisesti voi olla vain yhtä mieltä, vastakkaista."

Neuvostoliiton vankileirien kuvaukset olivat tulleet tutuksi suomalaiselle yleisölle jo 1950–luvun lopulla, kun Arvo "Poika" Tuomisen muistelmat suomalaiskommunisterista Neuvostoliitossa ja Unto Parvilahden vankileirikuvaus "Berijan tarhat" (1957) ja SS-muistelmat "Terekille ja takaisin" (1957) olivat myyntimenestyksiä. Kyse oli suomalaisesta tulkinnasta siihen muutokseen, jonka "destalinasaatio" toi mukanaan ensimmäiseksi liennytykseksi kutsuttuna ajanjaksona Stalinin kuoleman jälkeen. Suomalainenkin julkisuus liberalisoitui läntiseen suuntaan, mutta hieman myöhään, sillä edessä oli virallisen ulkopolitiikan kannalta ongelmallinen aika "yöpakkasista" (1958) Novosobirskiin (1961).

Tämä selittänee arvostelujen varovaisuuden. Monet arvostelut jättivät elokuvan poliittisen luonteen maininnan varaan. Sen sijaan elokuvan arvosteluissa viitattiin usein 1930–luvun henkeen, idealismiin ja isänmaallisuuteen, vaikka yhtymäkohdat silloiseen nykyaikaan kirjattiinkin ylös. Esimerkiksi mainittu Ylioppilaslehden kirjoittaja Carl Henning piti elokuvaa 1930-luvun idealismin jälkinäytöksenä, mutta silti sen "arvo syntymähetkensä eräitä mielipidesuuntauksia heijastavana dokumenttina on paljon suurempi kuin sen arvo elokuvana".

Lainatkaamme lopuksi kädet ristissä kommunistien Työkansan Sanomia (19.11.1962), jossa lehden elokuva–arvostelija Martti Savo (Modest Savtschenko) kirjoitti: "Mutta kysymyksessä ei ole suinkaan thrilleri tai viihdyke. Kysymyksessä on varoittavan sormen nostaminen niille maamme eksyneille nuorille, jotka korkeasta elintasosta nauttien eivät kunnioita isänmaan korkeimpia arvoja. Emme tiedä kuinka syvästi tämä filmi vaikuttaa eräisiin nykyporvariston 'kerettiläisiin', jotka edelleen silmittömästi vihaavat niin v:n 1918 'punikkeja' kuin tämän päivän komministejakin ja 'eräitä' muitakin asioita' se ehkä ilahduttaa. Tosin säälittävän ja kuolemansairaan eestiläisen pakolaisen hyväksikäyttö filmissä on melko halpahintainen keino, mutta ehkä sekin tehoaa niihin, jotka haluavat tämänkintapaisia 'tehosteita'. He tuskin kiinnittävät edes huomiota sellaisiin seikkoihin kuin esim. eräiden talojen ja automallien sopimattomuuteen ko. aikakauteen, ja ehkä tarkoituksena onkin vihjailla nykyaikaan, osoittaa, että 'vapautemme on edelleenkin vaarassa?' Jotkut kun haluavat väenväkisin tehdä vapautensa 'vaaralliseksi'."

Leo Jokelan hummaava mekaanikko ravintolassa ja Maija Karhi kevytkenkäisenä myyjättärenä ansaitsevat spesiaalimaininnan.

– Jari Sedergren 24.4.2006