Hän varasti elämän (1962)

Stulet liv
Ohjaaja: 
Aarne Tarkas
Henkilöt: 
Risto Mäkelä, Rauha Rentola, Rose-Marie Precht, Åke Lindman, Toivo Mäkelä
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Aarne Tarkas
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
105 min
Teemat: 
HOLLYWOOD - SUOMI
Aarne Tarkaksen kulttimainetta saanut Hän varasti elämän (1962) panostaa noir-sävyihin. Risto Mäkelän huimasti karrikoima pikkumies muuttaa rikoksen avulla elämänsä ja päätyy pikkutaajaman mahtimieheksi.

1960-luvun alku merkitsi SF:lle viimeisen epätoivoisen riuhtaisun aikaa ennen tuotannon lopettamista. Ohjaaja Aarne Tarkakselle se oli hänen tuotteliainta kauttaan, jolloin hän saattoi tehtailla kolme neljäkin elokuvaa vuodessa. Nimensä mukaisesti Hän varasti elämän kertoo miehestä, joka yrittää huijata kohtaloaan: hän murhaa miehen, omaksuu tämän henkilöllisyyden ja asettuu kunniallisen kansalaisen roolissa rauhalliseen maalaisympäristöön.

Kyseessä on kotimaisessa elokuvassa varsin harvinainen laji: psykologinen jännäri, miltei "musta elokuva", joka tapailee myös satiiria ja yrittää kaivella päähenkilön luonnetta, rikollisen kehityksen taustalla vaikuttavia komplekseja. Tarina on sinänsä kiehtova, ja juonen sommittelultaan kuten muiltakin avuiltaan Hän varasti elämän on Tarkaksen parhaita elokuvia. Sujuvan kerronnan ja tunnelman lataamisen monet pienet keinot olivat Tarkaksella tässä vaiheessa jo hallinnassa, vaikka kotimaisen tuotannon vanhat pukinsorkat ovatkin aika ajoin näkyvissä.

Turhautuneen prokuristi Leinon muodonmuutos joviaaliksi Kaarlo Mäenpääksi on freudilaisen mallin mukainen sairaskertomus jakaantuneesta persoonallisuudesta ja persoonallisuuden tukahdutettujen puolien noususta pintaan. Murhakohtauksen yö, myrsky ja sade korostavat ihmismielen pimeän puolen myllerrystä ja piilotajuisten yllykkeiden purkausta. Leinon jakaantuneen persoonallisuuden taustalta löytyvät libidon ja vallanhalun tukahdutetut ja toisiinsa kytkeytyneet voimat. Alussa Leino näyttäytyy varsin aseksuaalisena, piintyneenä poikamiehenä. Uudessa elämässään liikemies Mäenpäänä hän kiinnittää välittömästi huomionsa kirkonkylän valovoimaisimpaan kaunottareen ja palkkaa tämän varsin suorasukaisin ehdoin taloudenhoitajatar-rakastajattarekseen. Tässä suhteessaan Mäenpää osoittautuu sairaalloisen mustasukkaiseksi, omistavaksi ja alistavaksi. Hän itse paljastaa tukahdutetun seksuaalisen traumansa ja sen kytkennän vallanhaluun sanoessaan: ”Olen mahtava mies. En tarvitse ketään muuta. Rakastin kerran erästä naista. Hän nauroi minulle. Kukaan ei saa vastustaa minua. Joka niin tekee, saa rangaistuksen."

Freudilaista mallia edelleen soveltaen yliminä hallitsee Mäenpään julkikuvaa "hyvänä ihmisenä", paikkakunnan hyväntekijänä, kirkkovaltuuston jäsenenä ja kunnanvaltuuston puheenjohtajana, "Onnelan" huvilan isäntänä Rauhalammin kirkonkylässä. Mäenpään huvila on kuin Freudin minuuskerrosten kuvitusta: "Onnelan" aurinkoisen julkisivun suojassa (yliminä) mies elää suhteessa Kirstin kanssa (arkiminä) ja kätkee murhaamansa naisen ruumiin talon kellariin (id). Mäenpään julkikuva, ihanneminää vetävä rooli, on peili, jossa omahyväinen yhteisö voi ihailla itseään ja juhlia arvojaan. Kirkkoherra, nimismies ja pankinjohtaja (joka on myös elokuvateatterin omistaja) eli uskonnon, lain ja rahan (ja unelmien) edustajat näkevät Mäenpäässä ihanteen ja välikappaleen. Aivan Althusserin ideologia-käsityksen mukaisesti kirkonkylässä eletään heijastusten, peilikuvien maailmassa, jossa kaikki on näyteltyä. Tämä puoli korostuu edelleen elokuvan karrikoiduissa ihmistyypeissä ja SF:n tyylilajiin kuuluvassa ylinäyttelemisessä.

– Sakari Toiviainen (1982, 1990)