Mies tältä tähdeltä (1958)

En man från vår planet
Ohjaaja: 
Jack Witikka
Henkilöt: 
Kaarlo Halttunen, Tea Ista, Tauno Palo
Lisähenkilöt: 
musiikki Tauno Marttinen
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
ei tekstitystä
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
97 min
Teemat: 
VEIKKO ITKONEN
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
alustaa professori Maria-Liisa Nevala
Jack Witikka ja Veikko Itkonen toteuttivat kunnianhimoisen, koskettavan alkoholistikuvauksen Mies tältä tähdeltä (1958), jonka pieteettisen arkirealistiselle lähestymistavalle on vaikea osoittaa kotimaisia edeltäjiä.

Suomalainen elokuva eli 1950-luvun loppupuolella aikaa, jolloin oltiin kaukana todellisuudesta. Musiikkikomediat, sotilasfarssit, Pekka ja Pätkä sekä ylilyövät melodraamat dominoivat. Ainoat “kunnialliset” elokuvat tehtiin kirjallisuutemme klassikkojen pohjalta ja näitäkin leimasi yleensä voimakas teatraalisuus. Ja kun sopivia klassikoita ei enää löytynyt, filmattiin samat aiheet uudelleen.

Jo kuvausvaiheen raportit kesällä 1958 antoivat ymmärtää, että Mies tältä tähdeltä olisi erilainen elokuva, joka käsittelisi vakavaa ongelmaa ja olisi tehty autenttisissa miljöissä, ilman naamiointia ja valoefektejä. Lopputulos kuitenkin ylitti kaikki odotukset – oli syntynyt moderni, elokuvan omia keinoja hyödyntävä teos. Alkoholin käyttö oli sisältynyt miltei jokaiseen suomalaiseen elokuvaan, ei vain seuraelämän yhtenä puiteosana kuten yleensä ulkomailla, vaan suomalaisena käyttömuotona, humalana. Puritanismillemme on myös tunnusomaista, että paheet on selvästi ja voimakkaasti tuomittava, siksi alkoholi suomalaisessa elokuvassa on aina esiintynyt pahuuden ja kurjuuden juurena, varoittavan esimerkkinä kunnialliselle katsojalle.

Mies tältä tähdeltä lähestyy alkoholiongelmaa toisista lähtökohdista. Alkoholismi on sairaus ja alkoholistin suurimpana vaikeutena on tämän tosiasian tunnustaminen. Ennen kuin niin pitkällä ollaan, on yleensä käyty ihmiselämän pohjalla. Tämän prosessin seuraaminen on oikeastaan elokuvan juoni – miten tavallinen ihminen kuvattuna koti-, työ- ja ystäväympäristössä läpikäy sairauden eri vaiheita. Juuri miljöökuvaus oli uutta: Mies tältä tähdeltä liikkuu aidolta tuntuvassa kaupunkimiljöössä, joka korostetusti kohoaa esiin Witikan käyttäessä todellisia kuvauspaikkoja. Konttori, toimitus, verstas – katsoja kokee ne ihmisen jatkuvan, ei tekaistun toiminnan ympäristöinä. Kun poliisiauto ajaa Helsingin öisiä katuja tai humalaiset aamulla pääsevät putkasta, on dokumentaarinen leima vahva.

Tärkeimmiksi tapahtumapaikoiksi nousevat kuitenkin koti ja kapakka. Päähenkilön asunto on ankeahko nukkekoti kivimuurissa: tavaraa on vähän, mutta kaikki paikoillaan. Eletään elämää, jonka tuhannet voivat tuntea omakseen toistuvine rituaaleineen: ateriat, aamukahvi sunnuntaina sängyssä, lasten pukemiset ja leikit. Sairauden eri vaiheet määräävät kuitenkin tunnelmat, joita leimaa idyllinen tyyneys, pinnan alla kasvava hermostuneisuus ja ärtyneisyys, raju purkautuminen. Samannäköinen koti saa siten erilaisia tunnelatauksia, joita kuvaaja Kalle Peronkoski erinomaisesti tulkitsee.

– Bengt Pihlströmin (Suomen Kansallisfilmografia 6, 1991) mukaan