1918 – mies ja hänen omatuntonsa (1957)

En man och hans samvete/1918 - mies ja hänen omatuntonsa
Ohjaaja: 
Toivo Särkkä
Henkilöt: 
Åke Lindman, Anneli Sauli, Pentti Irjala, Helge Herala, Ture Ara
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
ei tekstitystä
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
101 min
Teemat: 
MUISTOVUOSI 1918
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Jarl Hemmerin näytelmästä
Maamme suurin elokuvatuottaja Toivo Särkkä otti riskin ja ohjasi viisaan ja koskettavan elokuvan 1918 – mies ja hänen omatuntonsa (1957) Jarl Hemmerin teosten pohjalta. Teos kuvattiin Suomenlinnassa, ja pääosia tulkitsivat Åke Lindman ja Anneli Sauli.

Silloin kun suomalainen elokuva ja Särkkä olivat käsitelleet tai pikemminkin sivunneet vuoden 1918 tapahtumia, olivat tulokset pitäytyneet valkoisten voittajien historiassa. Vaikka kirjallisuus yritti antaa ääntä kansallisen yhteenoton häviäjille (Sillanpään "Hurskas kurjuus") ja onnistui siinä lopullisesti Linnan Pohjantähti-trilogian myötä, elokuvassa heidät oli rajattu ulos tai tuomittu marginaaliin. Asia ilmeisesti vaivasi Särkkää, sillä hän uskaltautui lähestymään kansallisen ristiriidan tulehduspesäkkeitä elokuvassaan 1918 – mies ja hänen omatuntonsa, joka jo nimessään oikeastaan kattaa käsiteltävän ongelman. Pastori Samuel Bro kieltää Kristuksen jumaluuden ja joutuu erotetuksi pappisvirasta. Virkaheittona hän ajautuu yhteiskunnan pohjalle, lihan ja hengen ristiriitoihin ja päätyy vuoden 1918 tapahtumien pyörteessä sielunhoitajan apulaiseksi Suomenlinnan vankileirille. Itsensä uhraamisen ja sijaiskärsimyksen viimeisenä eleenä hän hankkiutuu karanneen vangin paikalle teloitettavien punaisten joukkoon.

Suomenruotsalainen Jarl Hemmer oli Särkän suosima kirjailija jo 1940-luvulta lähtien: Särkkä oli itse ohjannut Vaivaisukon morsiamen (1944) ja tuottanut sittemmin Matti Kassilan Sinisen viikon (1954). Myös Hemmerin romaani En man och hans samvete, joka vuonna 1931 oli saanut ensimmäisen palkinnon pohjoismaisessa romaanikilpailussa, oli Särkän pitkäaikaisen mielenkiinnon kohteena: sopimus yksinoikeudesta aiheen elokuvaamiseen tehtiin jo 1943. Käsikirjoituksen pohjana käytettiin lisäksi Hemmerin näytelmää, joka käsittelee ainoastaan vankileirin tapahtumia. Hemmer oli ensimmäisiä, jotka pystyivät kohtaamaan ja käsittelemään tätä sisällissodan synkkää epilogia. Romaani on Hemmerin elämäntyön kruunu ja päätös: siinä saa ilmauksensa kirjailijan oma sielullinen ahdistus, joka oli päättyvä kuolemaan oman käden kautta, intensiivinen painiskelu pahuuden ja kärsimyksen merkityksen valtavan ongelman kanssa.

Vaikka Särkkä teki Bron ja Suomen kohtalontiestä puhdaspiirteistä melodraamaa, on käsittelyssä myös vivahteensa ja ansionsa. Jako ei ole enää kahteen, isänmaallisiin ja pettureihin, vaan tapahtumat on nähty sosiaalisten tahtojen ja omantunnon kysymysten läpi. Ristiriita on sekä luokkien välillä että päähenkilön sisällä, itse asiassa Bron kapina Kristuksen auktoriteettia vastaan on rinnakkainen työläisten kapinalle esivaltaa vastaan. Oidipaalisen tragedian peruskaavan mukaisesti noususta isää vastaan seuraa syyllisyys ja omatoiminen rangaistus. Vaikka Särkän näkemys lähestyy tragedian katharsista ja historian realismia, melodraama ei toki luovuta asemiaan, vaan hakeutuu ja soluttautuu uusiin muotoihin, uusiin binaarisiin ja hierarkkisiin asetelmiin. Bron kohtalontie muovautuu kaksijakoisissa valinnoissa ruumiin ja sielun, taivaallisen ja maallisen, Jumalan ja ihmisen, syyllisyyden ja sovituksen välillä.

– Sakari Toiviaisen (Filmihullu 4/1990) ja muiden lähteiden mukaan