Verenpunainen yö (1975)

Farewell, My Lovely/Blodröd natt
Ohjaaja: 
Dick Richards
Henkilöt: 
Robert Mitchum, Charlotte Rampling, John Ireland
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus David Zelag Goodman
Maa: 
GB
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
97 min
Teemat: 
ROBERT MITCHUM
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Raymond Chandler, romaani.
Verenpunainen yö (Farewell, My Lovely, 1975) oli jo kolmas filmatisointi Raymond Chandlerin Näkemiin kaunokaiseni -romaanista. Kivikasvo Robert Mitchum tulkitsee Philip Marlowen roolin. Dick Richardin elegantissa ohjauksessa Charlotte Ramplingista muovautuu dekkarin klassinen femme fatale.

Tietysti oli odotettavissa, että Raymond Chandleriin käytäisiin käsiksi vielä kerran, ja koska Syvä uni on sekä kirjana että elokuvana vielä melkoinen myytti, Dick Richardsin ja hänen käsikirjoittajansa David Zelag Goodmanin valinta on osunut teokseen Näkemiin kaunokaiseni, joka on aikaisemmin filmattu jo kahdesti. Irving Reisin vuonna 1942 nimellä The Falcon Takes Over ohjaama versio voitaneen unohtaa, kun taas Edward Dmytrykin Murder, My Sweet (1944, Dick Powell Marlowen osassa) toi film noiriin ja salapoliisielokuvaan aivan keskeisen panoksen tavalla, joka ei ole vieläkään jättänyt mielikuviamme rauhaan.

Dick Richardsin elokuvassa on sama tuotannonjohto (Elliott Kastner, Jerry Bick) kuin Altmanin Pitkissä jäähyväisissä ja sama kuvaaja (John A. Alonzo) kuin Polanskin Chinatownissa, ja se kiteyttää losangelesilaisen yksityisetsivän maailman tavalla, joka osoittaa lujaa tietoisuutta perinteen uusista ja vanhoista saavutuksista. Vaikka Dick Richards ei olekaan yhtä persoonallinen ohjaaja kuin Altman tai Polanski hänellä tuntuu olevan miltei yhtä selvä käsitys siitä, mitä tehdä aineistollaan: tässä tapauksessa hän on sille niin uskollisen kunnioittava kuin mahdollista eikä pyri asettamaan sitä mihinkään sen etäännyttävämpään nykyaikaiseen näkökulmaan kuin lämpimän ja kimmeltävän nostalgian valoon. Ratkaisun välittömästi havaittavia seurauksia ovat sellaiset piirteet kuin ihmeellisentenhoavat, pastellinomaiset välähdykset öisestä Los Angelesista, David Shiren tunteellinen orkesteriteema alkutekstien aikana ja tietoinen tapa käyttää 1940-luvun film noirin keinoja (minämuotoinen kerronta, reunoilta himmennetyt takaumajaksot, kevyen luokan ekspressionismi kuvattaessa Marlowen tajunnan menetystä – mikä muistuttaa tapaa, jolla Dmytryk toteutti saman kohtauksen 30 vuotta aikaisemmin).

Tämä ”mytologiselle uskottavuudelle” välttämättömän atmosfäärin luominen, joka ilmenee eräänlaisena ”värillisenä ekspressionismina”, on toteutettu miltei maanisella huolella, ja juuri tällä tasolla elokuva on onnistuneimmillaan. Ja tietysti Robert Mitchumin suoritus on elokuvan kantava voima. Hänen Marlowensa on raskastekoinen, väsynyt ja nukkavieru tyyppi, mutta siinä on tuttua ihanteellisuutta, tarkkanäköisyyttä ja määrätietoisuutta – hieman yllättäen voi panna merkille jopa sentimentaalisen korostuksen. Mitchumin Marlowe vaeltaa unissakävijän lailla unissakävelijöiden maailmassa, olivatpa nämä sitten kauniita kohtalonomaisia unissakävijöitä kuten Valma alias rouva Grayle tai lihaksittaita ja jättiläismäisiä unissakävijöitä kuten Moose Malloy, jonka olemassaolon peruste sisältyy lyhyeen mutta sitäkin merkitsevämpään lauseeseen: ”I want my Velma”.

– Max Tessierin (Écran 46, Avril 1976) ja Jonathan Rosenbaumin (Monthly Film Bulletin, December 1975) mukaan ST