Pitkä poissaolo (1961)

Une aussi longue absence/En man kom tillbaka
Ohjaaja: 
Henri Colpi
Henkilöt: 
Alida Valli, Georges Wilson, Charles Blavette
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Marguerite Duras
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
99 min
Teemat: 
MARGUERITE DURAS
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Duras osallistui myös Henri Colpin palkitun elokuvan Pitkä poissaolo (1961) käsikirjoitukseen. Alida Valli on kahviloitsija, joka kaipaa kauan kadonnutta miestään. Eräänä päivänä kaupunkiin saapuu tutun oloinen kulkuri, joka ei muista mitään.

Cahiers du Cinéma heinäkuussa 1961: "Lohduttautukaamme – jos nyt niin voi edes sanoa – sillä ajatuksella, että tämän alemmas ei ranskalainen elokuva enää voi vajota. Se on kovin surullista, kun muistaa luonteeltaan niin viehättävän ohjaajan. Erityispiirteet Marguerite Durasille, josta on Roger Vaillandin ohella tulossa surkein skenaristimme." Cahiers du Cinémaa ei toisin sanoen ollut hellyttänyt edes Cannesin festivaalien pääpalkinto, jonka Pitkä poissaolo jakoi Buñuelin Viridianan kanssa…

Ohjaaja Henri Colpi (1921-2006) on monipuolinen elokuvamies, joka on erityisesti perehtynyt elokuvamusiikkiin ja leikkaukseen. Hän aloitti uransa toimimalla leikkaajana mm. Alain Resnais'n, Agnès Vardan, Mario Ruspolin ja Georges Franjun lyhytelokuvissa, hän oli pääleikkaajana Henri-Georges Clouzot'n Picasso - arvoituksessa sekä Resnais'n elokuvissa Hiroshima, rakastettuni ja Viime vuonna Marienbadissa. Colpin viimeisimpiä saavutuksia on André Antoinen vuonna 1920 tekemän ja vuosikymmeniksi purkkeihin jääneen elokuvan Hirondelle et la mésange leikkaaminen esityskuntoon. Pitkä poissaolo on hänen ensimmäinen oma ohjaustyönsä.

Tarinan miljöönä on Pariisin lähistöllä toimiva kuppila Café de la Vieille Eglise, jota pitää noin nelikymppinen hehkeä Thérèse (Alida Valli). Hänellä on vakituinen asiakaskuntansa, miesystävänä sympaattinen kuorma-autonkuljettaja, eikä hänen elämästään tunnu mitään puuttuvan. Eräänä päivänä hänen huomionsa kuitenkin kiintyy omituiseen kulkuriin (Georges Wilson), joka ooppera-aarioita hyräillen on alkanut päivittäin kulkea hänen kahvilansa ohitse. Thérèse on kuin salamanlyömä, hän luopuu lomasuunnitelmistaankin saadakseen selville, missä kulkuri asuu, miten hän päivänsä viettää. Vähitellen käy ilmi, että Thérèse luulee tunnistavansa tuntemattomassa 16 vuotta sitten saksalaisten keskitysleirille viedyn ja kadonneeksi julistetun aviomiehensä. Kulkuri potee kuitenkin muistinmenetystä, eivätkä Thérèsen mitkään toimenpiteet saa toivottua reaktiota aikaan. Miehen silmissä häilähtää kenties hetkeksi jotain, hän saattaa tuntea hämmentynyttä heltymystä. Kadonneen aviomiehen nimen epätoivoinen toistaminen, johon naapuritkin öisellä kadulla yltyvät, saa jopa aikaan traagisen antautumismerkin. Mutta kulkuri on sittenkin vain tyhjiö, vanhoihin sanomalehtiin ja niiden haalistuneisiin kuviin takertunut kummajainen, joka katoaa juuri kun mahdollinen tunnistaminen olisi lähellä.

Vaikka Pitkä poissaolo ankkuroituukin aikaansa ja toisen maailmansodan ranskalaiskokemuksiin, se on myös ajatonta Marguerite Durasia: yksi versio hänen teoksistaan, jotka jatkuvasti käsittelevät muistoa, muistia, pakkomielteenomaista takertumista rakkauden haaveeseen ja ihmisten, läheisimpienkin, täydellistä kommunikoimattomuutta. Elokuvassa hyvin taidokkaasti käytetystä musiikista varsinkin Deleruen "Trois petites notes de musique" toistaa teemaa. Alussa se soi hilpeänä, hellänä lomamuistona, mutta muuttuu tarinan mittaan yhä surullisemmaksi ja epätoivoisemmaksi. Alida Valli Thérèsenä luo muistettavan naishahmon. Hän elää ja hengittää tilanteen, jossa menneisyys on taas äkisti läsnä ja jossa on alettava kamppailla – sanoilla ja nimillä, yhteisillä makuaistimuksilla ja musiikilla – unohduksen ja kuoleman muuria vastaan. Riipaiseva on jakso, jossa Thérèse durasmaisen loitsunomaisesti, samaa sanomaa hellittämättä toistaen ja välinpitämättömien sukulaisten "kuoron" säestäessä ensimmäistä kertaa yrittää tunkeutua tutuimmakseen uskomansa ventovieraan muistojen ja tunteiden kerrostumiin.

– Satu Laaksonen (1993), lähteitä: Cinéma no 70, novembre 1962