Attentaatti (1972)

L'Attentat/Attentat
Ohjaaja: 
Yves Boisset
Henkilöt: 
Jean-Louis Trintignant, Michel Piccoli, Gian Maria Volontè, Jean Seberg, Philippe Noiret, Roy Scheider
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Ben Barzman, Basilio Franchina, Jorge Semprun • musiikki Ennio Morricone
Maa: 
Ranska/Italia/BRD
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
124 min
Teemat: 
JEAN-LOUIS TRINTIGNANT
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Yves Boisset’n Attentaatti (1972) pohjautuu Ranskalle arkaluonteiseen tapaukseen: marokkolaisen oppositiopoliitikon Mehdi Ben Barkan sieppaukseen ja katoamiseen lokakuussa 1965. Nimet on kylläkin muutettu, tapahtumien kulkua on tiivistetty ja henkilökohtaistettu. Tässä poliittisessa rikosfilmissä poliisin ja vallan suhteet nousevat räikeästi esiin. Erinomaisen näyttelijäkaartin keskellä erottuu Jean-Louis Trintignantin heikko ja häilyvä hahmo.

Attentaatti on ranskalainen elokuva Ranskalle arkaluonteisesta tapahtumasta, Mehdi Ben Barkan “pommista” vuosilta 1965–66. Käsikirjoituksen tekijät tosin ovat ulkomaalaisia kaikki kolme. Ben Barzman on kanadalais-amerikkalainen pakolainen, muuan mccarthyismin uhreista. Basilio Franchina toimi Italian neorealismin kukoistuskaudella Giuseppe De Santisin työtoverina. Espanjalainen Jorge Semprun laati maanpakolaiskaudellaan käsikirjoituksia mm. Resnais’lle ja Costa-Gavrasille. Attentaatti noudattaa Ben Barkan tapauksesta paljastuneita tietoja huomattavan tarkasti ja vailla kompromisseja. Nimet on kylläkin muutettu ja tapahtumien kulkua tiivistetty, pelkistetty ja henkilökohtaistettu. Poliitikosta ja hänen Juudaksestaan on tehty läheiset ystävät. Juttu on paikallistettu nykypäivään. 

Ensimmäinen repliikki on englantia. “O.K. Roll it!” Amerikkalainen kulis­sihahmo, mitä ilmeisimmin CIA:n päälliköitä ja ranskalainen diplomaatti, luultavimmin ministeri, Lestienne siinä tutkivat filminpätkiä ja panevat alulle prosessin lännelle uhkaavan poliitikon, kolmannen maailman suosituimpiin kuuluvat vallankumouksellisen, puheenjohtaja Sadielin kaappaamiseksi ja vaarattomaksi tekemiseksi. Välikappaleeksi valitaan Francois Darien, joka oli Sadielin ystävä ennen kuin hänet murrettiin Ranskan salaisen poliisin ilmiantajaksi. Kuten jo Fasistissa niin nyt myös Attentaatissa Jean-Louis Trintignant osaa tulkita heikkoutta ja häilyvyyttä mestarillisesti.

Sadielista hahmottuu ihannoitu kuva aivan vastaavasti kuin Z:n pasifisti­sesta kansanedustajasta (Yves Montand). Sadiel on lähtöisin köyhistä oloista ja on joutunut maanpakoon siksi, ettei ole halunnut myydä maataan ulkomai­selle pääomalle. Sadielin vastahahmo on maanmies Kassar, sisäministeri ja eversti, jolla on valtaa armeijan piirissä sekä niin ranskalaisten kuin ame­rikkalaisten hallitusten ja kapitalistien suosio. Sadielin paluu tietäisi Kassarin uran varmaa loppua. Poliisi puhdistettaisiin, poliittiset vangit ja pakolaiset armahdettaisiin, maa katkaisisi suhteensa ulkomaiseen taloudelli­seen ja poliittiseen valtaan.

Attentaatin alkupuolisko tekee yleisön ajoittain levottomaksi: ohjaajan ulkokohtaisuus asettaa draamalle rajat. Puolen välin paikkeilla yleisö sit­ten saa palkinnon kärsivällisyydestään. Elokuva kiihtyy piinaavaksi jännä­riksi Z:n malliin. Ennio Morriconen musiikki tuskin vaikenee hetkeksikään vaan väijyy enteilevästi henkilöitten liikkeitten liepeillä ja piiskaa jän­nitystä pusertavaksi. Loppua kohden elokuva terävöityy paitsi jännityksen myös ironian ja moraalisen närkästyksen puolesta. Sadielin kohtaloa ei mi­kään voi estää mutta lupaukset skandaalin räjäyttämisestä lehdistölle ja ko­ko maailmalle kasvavat ja uusiutuvat - vain kariutuakseen tyhjiin. Kuvio on taiten kehrätty. Darien havahtuu tulleensa puijatuksi, olleensa attentaatin “tahaton välikappale”. Sadielin moraalinen ryhdikkyys tarttuu, ja Darien ryhtyy toimintaan.

Elokuva on todellisuutta hieman synkempi. Todellisuudessa ilmiantaja ehti räjäyttää tietonsa julkisuuteen ennen “itsemurhaansa”. Tulos oli skandaali, joka järisytti koko de Gaullen Ranskan arvovaltaa. Poliisikoneiston fasistisiin piirteisiin kiinnitettiin laajaa huomiota. Oikeudenkäynneissä tuomit­tiin syylliset. Käytännössä vain pari pikkurikollista joutui kärsimään rangaistustaan.

– Matti Salon mukaan (“Poliittisen murhan tiivistelmä”, Helsingin Sanomat 4.3.1973) AA 1991