Katupeilin takana (1949)

Då mormor var ung
Ohjaaja: 
Toivo Särkkä
Henkilöt: 
Eeva-Kaarina Volanen, Helge Ranin, Henny Waljus, Matti Ranin, Uuno Laakso
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
S
Kesto: 
106 min
Teemat: 
POLKIEN PÄÄSEE - PYÖRÄILYELOKUVIA
MATTI RANININ (1926-2013) MUISTOLLE
Lisätieto: 
Serpin näytelmästä
Suomessa nuoret tähdet Eeva-Kaarina Volanen ja Matti Ranin rakastivat ja hurmasivat Toivo Särkän epookkikomediassa Katupeilin takana. Kukkean kesäistä Helsinkiä kauniisti tallentaneessa tarinassa kaikki alkaa pyörästä. Näytöksellä muistetaan myös marraskuussa edesmennyttä teatterineuvos Raninia.

Katupeilin takana oli Särkän 33. ohjaustyö ja Suomen Filmiteollisuuden 100. elokuva. Tämän SF:n juhlaelokuvan puitteiksi valittiin Serpin alias Seere Salmisen muutaman vuoden takainen menestysnäytelmä, menneiden aikojen idylli kertomus siitä fin de sieclen maailmasta, jonka ylivertaisena kuvaajana tavataan pitää Max Ophulsia. Tällaiset epookkielokuvat olivat soittautuneet myös Särkän erikoislajiksi, kuten Kulkurin valssissa, Runon kuninkaassa ja Muuttolinnussa tai Kaivopuiston kauniissa Reginassa oli nähty. Hyvänä tukena Särkällä oli lavastaja Karl Fager, jonka mielenkiinto niin ikään suuntautui menneisyyden elävöittämiseen: hänen ainoa ohjaustyönsä - vuodelta 1923 - käsitteli Kustaa III:n aikakautta.

Katupeilin takana osoittautui suosituksi elokuvaksi, joka sittemmin on tavattu viedä kirjoihin yhtenä Särkän uran kohokohtana. Epäilemättä se on hänen ehjimpiä toteutuksiaan, joskaan ei viime kädessä paljon enempää kuin sujuva näytelmäkuvitus, joka pitkälle pelaa näyttelijäsuoritusten, etenkin Uuno Laakso rehevän tulkinnan varassa. Tapahtumat sijoittuvat suomalaisuuden heräämisen vuosiin, elokuvassa vilahtavien Jean Sibeliuksen ja Axel Gallenin nuoruuden aikaan. Temaattiseksi vastakohta-asetelmaksi Serp on valinnut ristiriidan suomalaisen ja suomenruotsalaisen kulttuurin, maanläheisyyden ja kaksinaismoraalin, talonpoikaiston ja aristokratian välillä. Isänmaallisuus rinnastuu vallankumouksellisuuteen, nöyristelevä suhtautuminen tsaarin valtaan kaksinaismoraalisen aristokratian pyrkyryyteen. Vastakohdat kurotaan umpeen lopun sovinnolla ja avioliitoilla, kulttuurin yhtenäisyys taataan, tsaarista ja venäläistämistendensseistä ei puhuta mitään. Toki on muistettava, ettei mikään realistinen historiallinen kuvaus ole ollutkaan tähtäimessä: tyylilaji on tietoisesti ja johdonmukaisesti romanttinen ja komediallinen.

Katupeilin takana pelaa myös Serpin tekstin erikoislaatuisuudella, silloisen sivistyneistön suomenkielellä, joka vilisee vieraskantaisia sanoja. Erilaisia aatevirtauksia kuten suffragetti-asiaa sivutaan, ja lopulta jopa kenraalikuvernööri hyväksyy ylioppilaiden provokatorisiksi julistetut juhlat. Vaikeiden vuosien Venäjän alainen Suomi näyttäytyy siten harmonisena, sovinnollisuuden kultaamana onnelana, jossa mitkään vaikeudet eivät ole ylittämättömiä. Tämä kadotetun idyllin kajo kyllästää koko elokuvaa, ja Särkän ote on fin de sieclen hermolla: valssien ja shamppanjan, normeista piittaamattoman rakastumisen ja tapakulttuurin sulavuuden tuntumassa. Illuusioita ei revitä kuten Ophulsilla, uneen tuudittaminen riittää. Vuosisadan lopun Helsinki on nostalgioiden ja eskapismin kohde siinä missä Ophulsin Wien näyttää sisällyksettömän huijauksen ja mielettömän rakkauden elegantilta helvetiltä.

Tarmo Malmbergin (25 vuotta suomalaista elokuvaa, 1970) ja muiden lähteiden mukaan