Murhaaja saapuu (1961)

L'assassino/Mördaren kommer
Ohjaaja: 
Elio Petri
Henkilöt: 
Marcello Mastroianni, Salvo Randone, Micheline Presle, Cristina Gaioni
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
97 min
Teemat: 
ELIO PETRI
Kopiotieto: 
2K DCP
Elio Petrin ensimmäinen ohjaus Murhaaja saapuu (L'assassino, 1961) syntyi tuottajalegenda Franco Cristaldin suojeluksessa. Murhamysteerin pääosaan, varakkaaksi playboy-antiikkikauppiaaksi onnistuttiin saamaan juuri Ihanan elämän myötä kuuluisuuteen singahtanut Marcello Mastroianni.

Uuden italialaisen elokuvan erityisominaisuutena voisi pitää taipumusta tietynlaiseen neutraaliuteen, tavoitteena ainesten täysi tasapaino. Se ei haihattele irrallaan maasta, eikä silvo todellisuutta muodottomaksi subjektiivisen prisman läpi. Eikä se tee todellisuudesta mutkatonta veruketta sielun tutkimiseksi. Voitaisiin sanoa, että kun ranskalaiset tutkivat kieltä, niin italialaiset tutkivat yhteiskunnallista todellisuutta. Godardin Viimeiseen hengenvetoon on varmasti vaikuttanut useimpiin italialaisiin elokuvantekijöihin, mutta Godardin lumoutuneesta epätodellisen sankarin tarkastelusta on Italiassa tullut eräänlainen tutkimusmenetelmä.

Tässä mielessä Elio Petri on täydellisimmin sulattanut yhteen vapaamielteisen ja todellisuuteen suuntautuneen elokuvakerronnan. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Murhaaja saapuu tutkiskelee keikarin ja italialaisen naisen minuutta poliisitutkimuksen taustaa vasten. Keikari Mastroiannia syytetään murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Hänet pakotetaan käymään läpi uusin silmin paikat ja ihmiset, jotka ovat olleet osa hänen elämäänsä; hän heittäytyy velton haaveilun valtaan, joka sekoittaa kaikki ajanjaksot ja kaikki tunteet hänen elämässään, kunnes poliisin karkeat otteet kiskovat tunnustuksen hänen syyllisyydestään.

Petrin elokuva on kriittinen tutkielma poliisin menettelytavoista ja porvarillisesta elämäntavasta, ja samalla siitä tulee myös kauniin pojan kasvoihin syventynyt velttouden analyysi, joka etsii hänen yhteiskunnallista ja inhimillistä totuuttaan. Viimeiseen hengenvetoon ja Rouchin Ranskalaisen päiväkirjan vaikutus tuntuu lähinnä rakenteen vapautuneisuutena. Outoa hehkua saa ohjaaja päähenkilöönsä etenkin elokuvan ironisessa lopussa viattoman keikarin palatessa arkielämänsä tyhjyyteen, jota koristaa vain murhasta epäiltynä olleen maine. Petrin elokuva osoittaa hyvin suunnan, jolta italialainen realismi haluaa lähestyä ihmisen ja hänen ympäristönsä suhdetta. Aluksi tarkoin määrätyn miljöön esittely, sitten tarkoin määrätyn ihmisen tuominen tähän miljööseen, viimein ohjaajan kriittinen näkemys tästä ihminen-miljöö-suhteesta, hänen kykynsä yhdistää osatotuudet kokonaisuudeksi, joka on samalla kertaa tosi, kriittinen ja runollinen.

– Jacques Joly (Cahiers du Cinéma 131)