Ilmiantaja (1962)

Le doulos/Angivaren
Ohjaaja: 
Jean-Pierre Melville
Henkilöt: 
Jean-Paul Belmondo, Serge Reggiani, Michel Piccoli, Fabienne Dali
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
108 min
Teemat: 
TAVERNIER: VOYAGE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Ilmiantaja (Le Doulos, 1962) kuuluu Jean-Pierre Melvillen série noire -rikoskirjasarjan filmatisointeihin, joissa Melville toistaa ja muuntaa klassisen film noirin ja gangsterielokuvien konventioita. 'Le doulos' tarkoittaa hattua tai ilmiantajaa, ja Melvillen elokuvassa ilmiantajana on pikkurikollinen Silien (Jean-Paul Belmondo). Quentin Tarantino on kertonut Ilmiantajan olleen esikuva esikoiselokuvalleen Reservoir Dogs.

Jean-Pierre Melvillen gangsterielokuvissa on muutamia varsin suurisuuntaisia tavoitteita. Hän tihentää perusteemojaan (esimerkiksi ystävyyden aihetta) käsitellessään niitä gangsterielokuvan perinteellisen rakenteen kautta. Hänen elokuvansa saattavat olla varsin monitasoisia ja rakenteellisia. Kumminkin ne ovat selkeitä, koska materiaali on perin juurin tuttua. Melville rikastaa ja syventää gangsterielokuvan aihemaailmaa ja tuodessaan peliin uusia aineksia hän on aina tunteikas.

Ilmiantaja on varsin merkillinen näyttö suhteellisuudesta, totuuksien rajallisuudesta. Melville-teoksen kirjoittaja Jean Wagner on huomauttanut, että elokuvassa yksin lavastuskin on vale, täynnä vieraannuttavia tehoja. Koskaan ei olla missään tunnistettavassa osassa Pariisia, mutta aina melkein. Kukaan henkilöistä ei ole epäsympaattinen, mutta ei toisaalta sympaattinenkaan. Ihailtavasti tavoitettu monimielisyys, kaikesta heijastuva häilyvyys tuo mieleen Hitchcockin elokuvat. Melville menee oikeastaan vielä pitemmälle, koska myös tapahtumat ovat korostuneesti epävarmoja: tiedetään harvoin, mitä todella tapahtui tai kuka mitäkin teki – lisäksi valheiden määrä ja asteikko ovat hillittömät.

Ilmiantajassa on kysymys juuri vankilasta päässeen keski-ikäisen gangsterin, Maurice Faugelin sekä alamaailman pelätyn ja liikkuvan nuorukaishahmon Silienin ystävyydestä. Voi sanoa, että ystävyyden luonne määrittyy tapahtumissa, vaivalloisesti ja väkivaltaisesti. Silien tuntee poliisin edustajan ja toimii ainakin jossain määrin ilmiantajana – mitä hän kertoo, emme tarkoin tiedä.

Elokuvan mottona on Célinen lause: ”On valittava…kuolla…tai valehdella…” Silien valehtelee ja kuolee – ja sellainen on muidenkin osa. Kuolleita on kuin Shakespearen tragediassa. Mitä esimerkiksi on saattanut tapahtua? Ilmiantaja uskoo ystävyyteen, hän tappaa useita pelastaakseen miehen, jota kunnioittaa. Tämä, lainsuojaton, taas kuolee yrittäessään pelastaa miehen, jonka tuhoamisen on juuri järjestänyt uskoessaan hänen olevan ilmiantaja (ja joka tämä luultavasti onkin…). Poliisit valehtelevat siinä kuin muutkin. Näyttelemistyyli on täydellisesti aiheen mukaista, amerikkalaisittain alakanttiin painotettua: hienot näyttelijät Belmondo, Reggiani ja Desailly (lisäksi Michel Piccoli käy pienessä, erittäin vakuuttavassa kohtauksessa kuolemassa) näyttävät tunteitaan minimaalisen vähän, katsoja haastetaan täydentämään avoimiksi jätettyjä kohtia. Henkilöiden reaktiot heittelevät äärimmäisyydestä toiseen: Belmondo hymyilee ja flirttailee erään naisen kanssa, mutta kohdistaa häneen jo seuraavassa tuokiossa äärimmäisen väkivallan purkauksen.

– Peter von Bagh (1967)