Ihana elämä (1960)

La dolce vita/Det ljuva livet
Ohjaaja: 
Federico Fellini
Henkilöt: 
Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Anouk Aimée, Yvonne Furneaux, Alain Cuny
Lisähenkilöt: 
musiikki Nino Rota
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
e-teksti suomeksi / svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
180 min
Teemat: 
ANTONIO PIETRANGELI JA MODERNI ITALIA
Kopiotieto: 
35 mm
Vuoden 1960 Cannesin festivaaleilla vastakkain olivat Federico Fellinin La dolce vita (Ihana elämä) ja Antonionin Seikkailu. Juryn puheenjohtajana Georges Simenon, sittemmin Fellinin läheinen ystävä, painosti La dolce vitan Kultaisen Palmun voittajaksi. Kyynisenä lehtimiehenä nähtiin Marcello Mastroianni – eräänlainen Fellinin omakuva, joka astui näin ohjaajan lumottuun maailmaan. Barokkisen uhkea ja illuusioton elokuva merkitsi käännettä Fellinin tuotannossa, ja se on jäänyt oman aikansa merkkipaaluksi.

"Vanha boheeminen elämäntapa on kuollut", sanoi Fellini kuvaillessaan Ihanaa elämää. "Ennen oli eräänlainen puolitaiteellinen yhteisö, joka eli elämäänsä päivästä päivään, tuntematta huolta huomisesta. Mutta nykyajan boheemit ovat sekalainen joukko lehtimiehiä, valokuvaajia ja kahvilassa istujia, jotka pörräävät ympäriinsä autoillaan. Se on kokonaan toinen maailma." Ihana elämä on yritys kuvata ja eritellä tätä uutta maailmaa Fellinin jäljittelemättömän persoonallisista lähtökohdista käsin. Juonta sovinnaisessa mielessä ei elokuvassa ole. Fellini vain ottaa sankarinsa (Marcello Mastroianni), joka sopivasti on juorupalstan pitäjä, ja sukeltaa hänen kanssaan uuden boheemielämän pyörteisiin. Kuvaamalla Marcelloa työssään Fellini pystyy antamaan panoraaman niistä, jotka viettävät "makeaa ja helppoa elämää".

Fellini on aina osannut loihtia visuaalisen mielikuvituksensa näyt vaikuttaviksi, muistettaviksi kuviksi eikä tämä kyky ole missään selvemmin näkyvissä kuin alkujaksossa, joka näyttää Kristus-patsaan liitelevän helikopterin perässä yli Pietarinkirkon. Ihanaa elämää on luonnehdittu runoelmaksi, joka kehkeytyy apokalyptiseksi freskoksi seitsemästä painajaismaisesta yöstä ja seitsemästä selvänäköisestä aamunkoitosta. Sitä on verrattu T.S. Eliotin "Autioon maahan", klassiseen nykyihmisen ja -yhteiskunnan tyhjyyden ja epätoivon kuvaukseen. Ja välillä Fellinin elokuvaa katsoessa tuntuu kuin seuraisi nykyajan Defoeta työssään, tuomitsemassa yhteiskuntaa, joka on menettänyt tapansa, suuntansa, toivonsa ja uskonsa. Groteskeimmillaan sijoiltaan mennyt maailma näyttäytyy orgiakohtauksessa, mutta vielä merkittävämpiä kenties tässä hajoamisen draamassa ovat kohtaukset lapsista, jotka väittävät nähneensä Neitsyt Marian – tässä nykyaikaisen hyväksikäytön tunnottomat ja kyyniset menetelmät näkyvät parhaimmillaan. Tehokkaasti on myös tavoitettu se saturnalian atmosfääri, joka ympäröi pakanallisen jumalattaren nykyaikaista vastinetta, Anita Ekbergin tulkitsemaa filmitähteä. Kriittinen katse ei myöskään vältä itse sensaatiotoimittajaa ja alati hänen vanavedessään parveilevia valokuvaajia, näitä levottomia hahmoja ja näpsähteleviä kameroita, jotka demonisella tavalla haistavat kuoleman ja murhenäytelmän jo kaukaa – julkisuuden jättiläismäinen tuijottava silmä on kääntynyt kohti tyhjyyttä ja menettänyt arvonsa.

Mitä sitten on Ihana elämä? Elokuva tavallisista ihmisistä, ajastamme, menetetyistä illuusioista, yksinäisyydestä ja elämän tavoittamattomasta ihanuudesta. Fellinin näkemys ihmisen yksinäisyydestä on tässä elokuvassa kenties selvemmin näkyvissä kuin muissa. Erään muunnelman aiheesta tarjoaa Marcellon ystävä Steiner, jota Fellini on luonnehtinut "goottilaiseksi hahmoksi". Ajan armottomasta kiihkosta huolimatta hän pyrkii luomaan itselleen valoisan ja rauhallisen maailman, joka koostuu kirjoista, musiikista, perheonnesta ja läheisestä kosketuksesta luontoon. Steiner tavoittelee harmoniaa, hän on tietoinen ympärillään olevista kauneusarvoista, mutta samalla hän on tuskallisen tietoinen uhkaavista vaaroista. Hänen näkemyksensä elämän kauneudesta on syvästi rehellinen, mutta abstrakti. Häneltä puuttuu voimaa taistella, hänen yksinäisyytensä on liian suuri ja hän on aseeton pelätessään menettävänsä sen, mitä on luonut: hän murhaa lapsensa ja tekee itsemurhan. Jos elämän ihanuus on Steinerille tietoisen luomisen hedelmä, nuorelle Paolalle se on lapsellisen elämännautinnon ja viattomuuden symboli, jotakin yksinkertaista ja itsestään selvää. Ihminen on menettänyt viattomuuden eikä voi enää saavuttaa sitä niin kuin Marcello ei rannalla tunnista Paolaa, eikä käsitä, mitä tämä sanoo ja voi vain vastata: "En ymmärrä".

– Eric Rhodon (1960), Henry G. Gröndahlin (1960) ja muiden lähteiden mukaan.