Puhelu vainajalle (1966)

The Deadly Affair/Samtal med den döde
Ohjaaja: 
Sidney Lumet
Henkilöt: 
James Mason, Simone Signoret, Maximilian Schell
Maa: 
GB
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
115 min
Teemat: 
DEKKARIT VALKOKANKAALLA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
John Le Carrén romaanista
Suomen dekkariseuran jäsenistön valitsemana toive-elokuvana esitetään John Le Carrén teokseen pohjaava Puhelu vainajalle (Sidney Lumet, 1966). Kylmän sodan paranoidi vakoilutrilleri saa alkunsa salaisen palvelun asiamiehen (James Mason) rutiinivisiitistä ulkoministeriön virkamiehen luokse. Tämä tekee itsemurhan seuraavana päivänä.

James Bondin ja muiden toiminnallisten agenttielokuvien rinnalla kehkeytyi 1960-luvulla myös lajin älyllinen, mietiskelevä linja, lähinnä Len Deightonin ja John Le Carrén romaanien pohjalta. Michael Caine tulkitsi Deightonin flegmaattista agenttia elokuvissa Salaisen agentin kansio (1965) ja Hautajaiset Berliinissä (1966). Martin Rittin Le Carré -filmatisointia Vakoilija kylmästä (1965) seurasi Sidney Lumetin Puhelu vainajalle, Paul Dehnin kirjoittama sovitus Le Carrén varhaisteoksesta. Dehn kirjoitti myös Rittin elokuvan, ja vaikka Puhelu vainajalle on selvästi vähemmän omaperäinen teos, Dehnin käsikirjoitus on tiivis ja hienostunut; se on uskollinen alkuperäiselle ja saa hyvästä tarinasta suurimman osan mehua irti.

Sidney Lumet ei niinkään ole antanut aineistolle persoonallista tyyliä kuin eräänlaista luotettavuutta, amerikkalaisen elokuvakerronnan varmuutta, jonka kautta tarina pitää katsojan otteessaan. Muiden ulkomaalaisten lailla Lumet onnistuu näyttämään englantilaiset milijööt hieman epämääräisinä ja salaperäisinä ja käyttää kuvaajansa Freddie Youngin kanssa vaimennettua värityyliä, joka onnistuu parhaiten ulkokuvissa ja silloin kun se ei yritä näyttää mustavalkoiselta.

Vakoilija kylmästä löysi koko vuosisadan sairauden ikääntyvän agentin tajunnan sisältä. Puhelu vainajalle esittelee toisen surumielisen vanhan vakoojan ja yrittää määritellä petoksen merkityksen aikanamme. Jos Dante sijoitti petturit itse helvetin kuiluun, Le Carré vastaavasti näkee petoksen henkisenä asenteena, joka kulkee poliittisen toiminnan alla. Hänen petturinsa ovat valehtelijoita, jotka elävät loppuun valheensa. Petos merkitsee hänelle minän menetystä.

Simone Signoret'n hahmon kautta elokuva tekee vakavimman yrityksensä nykyajan omantunnon herättämiseksi. Tämä sodan repimä, tahraama ja nyt petetty henkilö tulee tuskallisen eläväksi, kun Signoret majesteettisen tyynenä Lumetin suurissa lähikuvissa vuodattaa katkeruutensa James Masonin väsyneelle, epävarmalle tutkijalle. Sekä Mason että Signoret ovat pateettisen vaikuttavia vaeltaessaan tässä desilluusion labyrintissä, joka on suunniteltu heitä kovempaa tekoa oleville ihmisille.

– John Gillettin (Sight and Sound, Spring 1967) ja muiden lähteiden mukaan ST 10.6.1986