Kiinatar (1967)

La Chinoise/Kinesiskan
Ohjaaja: 
Jean-Luc Godard
Henkilöt: 
Anne Wiazemsky, Jean-Pierre Léaud, Juliet Berto
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
96 min
Teemat: 
JEAN-LUC GODARD
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Jean-Luc Godardin Kiinattaren (1967, pääosissa Jean-Pierre Léaud, Juliet Berto, Anne Wiazemsky) näkemys sekopäisestä maolaisesta aktivistisolusta on parodian tuolla puolen. Huikea värimaailma on tyylitelty musikaalin tapaan, ja ääniraidalla kuullaan Stockhausenia, Schubertia ja Vivaldia. "Kiinattaren" terroriaikeet vaikuttavat syyntakeettomalta touhuilulta.

”Epämääräisiä ideoita vastaan on pantava selkeät kuvat”, kuuluu muuan Godardin Kiinattaren johdantolauseista. Se voisi itse asiassa olla koko Godardin tuotannon motto. Väsymättömästi hän asettaa vastakkain ja rinnakkain uusia ideoita ja kuvia. Hänen Kiinattaressa esiinnostamansa epämääräiset ideat ovat yhtä kuin länsimaalaisen maolaisuuden kuvitelma siitä, että Kiinan kulttuurivallankumous voidaan istuttaa demokraattisten hyvinvointivaltioiden poliittisesti jähmeään ympäristöön. Kukaan ei voi kiistää, etteivätkö Godardin kuvat olisi selkeitä: ne ovat yksinkertaisia ja selviä kuin lapsille, Maon lapsille tehtyjä. Tällä kertaa Godard on saanut aikaan vitaalin ja tasapainoisen poliittisen esseen, jossa hän myös itse ottaa kantaa ilmeisemmin kuin joissakin muissa yhteyksissä.  

Perussävyltään Kiinan-punaiset kuvat ovat kirkkaita, mutta ideat ovat epämääräisiä, mikä merkitsee, että Kiinatar on varsin vaativa elokuva. Ääninauha pursuaa sitaatteja, väitteitä ja viitteitä maailmanpoliittiseen tilanteeseen, sellaisena kuin Godard sen koki Pariisissa kesällä 1967. Tässä elokuvassa hänen Brecht-vaikutteinen tapansa tehdä elokuvaa on jo kokonaan irtautunut sovinnaisen elokuvarealismin illuusiotehtailusta. Sijoittamalla viisi näyttelijää pariisilaiseen asuntoon, hän rakentaa mallin sellaisesta vasemmistosolusta, jollaiset useimmissa länsimaissa tällä hetkellä eivät vain opiskele Maon teorioita vaan myös vannovat hänen pienen punaisen kirjansa nimiin.  

Tietysti nämä viisi oikeauskoista marxilais-leniniläistä lasta epäonnistuvat vallankumouksessaan. Heidän yrityksensä on lapsellinen leikki, mitä ilmentävät jo heidän käyttämänsä muovilelut, mutta se saa katastrofaalisen lopun, kun yksi ryhmän jäsenistä tekee itsemurhan, yksi suljetaan ulkopuolelle revisionistina ja muut päätyvät poliittiseen murhaan, terrorismiin.  

Mutta elokuvan sisältämä keskustelu ja ideoitten taistelu eivät ole mitään leikkiä. Godard antaa näiden viiden nuoren esittää maolaisen kritiikkinsä ja esittää sen jälkeen yhteenvedon omaisesti oman kritiikkinsä: vastaväitteet muotoilee ranskalainen lehtimies Francis Jeanson, joka keskustelussaan erään ryhmän tytön kanssa osoittaa tyhjäksi unelman Pekingistä Pariisissa. Jäljelle jää se sosialistinen agitaatioteatteri, jonka ryhmän näyttelijäjäsen käynnistää, tällä Godard tunnustaa uskonsa taiteeseen poliittisesti vaikuttavana voimana.

Kiinatar on älyllinen elokuva, joka pitää katsojansa johdonmukaisesti etäällä, mutta koko ajan se tarjoaa myös pohdinnan ja keskustelun aineksia. Lakkaamatta katsoja saa ihailla Godardin kuvallista kekseliäisyyttä – ei ole sellaista Mao-sitaattia, jota hän ei onnistuisi saamaan liikkeeseen. Elokuva on täynnä gageja, muistettavimpana ja purevimpana kenties Esson tiikeri, jolla on napalmia tankissa. Ja sen yksilöllisen läheisyyden puutteen, joka väistämättä kuuluu tällaiseen poliittiseen tutkielmaan, Godard kumoaa sillä, että on löytänyt äänitorviksi sellaisia älykkäitä ja ilmaisuvoimaisia näyttelijöitä kuin Anne Wiazemsky ja Jean-Pierre Léaud.

– Mauritz Edström (1967) ST. Tietoa päivitti AA 7.4.2000