Punainen ympyrä (1970)

Le Cercle rouge/Den röda cirkeln
Ohjaaja: 
Jean-Pierre Melville
Henkilöt: 
Alain Delon, Gian Maria Volontè, André Bourvil, Yves Montand, François Périer
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Jean-Pierre Melville
Maa: 
Ranska/Italia
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
130 min
Teemat: 
JEAN-PIERRE MELVILLE 100
Kopiotieto: 
2K DCP
Klassisessa ranskalaisessa rikoselokuvassa kytee eksistentiaalinen alakulo. Hongkongin ohjaajataituri John Woo on kuvannut osuvasti Jean-Pierre Melvillen Punaista ympyrää (1970) elokuvaksi, jossa on vähän puhetta ja paljon tunnelmaa. Pitkän hiljaisuuden vallitessa tehdystä jalokiviryöstöstä tuli modernin rikoselokuvan avainkohtauksia.

Punaisen ympyrän mottona ja otsikon antajana toimii lainaus Buddhalta: "Vaikka ihmiset kulkevat erillisiä teitään eivätkä tiedä toisistaan, niin määrättynä päivänä he vääjäämättä kohtaavat toisensa punaisessa ympyrässä". Niinpä Melville saattaa kaksi gangsteria yhteen, panee heidät suunnittelemaan Place Vendomen arvokkaan jalokiviliikkeen ryöstöä, pyytämään avuksi alkoholisoituneen entisen poliisin. Asetelma sisältää pähkinänkuoressa Melville rikoselokuvien koko mytologian: rikoksen "inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätisenä muotona" (niin kuin se Melvillen ihaileman Hustonin Asfalttiviidakossa määriteltiin), häilyvän rajan lain "oikean" ja "väärän" puolen välillä, ystävyyden, ammatillisen solidaarisuuden ja petoksen kuviot. Kuoleman läsnäolo varjostaa päähenkilöiden yksinäistä, ennaltamäärättyä vaellusta kohti elämän päätepistettä, punaisen ympyrän sulkeutumista.

Punainen ympyrä on sininen elokuva: sininen kuin yö ja kylmyys. Se on elokuva yöstä, kylmyydestä siinä maailmassa, jossa poliisit ja roistot taistelevat toisiaan vastaan – yhteiskunnan reuna-alueella, kulisseissa tai ala-maailmassa, miten vain halutaan. "Luulin aikani, että hyvän voi erottaa pahasta, mutta luulin väärin: kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Sen minä pyrin näyttämään elokuvissani." Eli poliisin käyttämät menetelmä eivät ole vähemmän häikäilemättömiä ja vastenmielisiä kuin roistojen: urkkijoita, syöttejä, kiristystä, ilmiantajia, petosta.

Melville kertoi kerran laskeneensa, että poliisien ja roistojen välisistä suhteista on olemassa täsmälleen 19 muunnelmaa. Hän sanoo itse yltäneensä niiden kartoitukseen viidessä elokuvassa, mutta että Hustonin Asfalttiviidakko samaan yksinään. Poliisit ja roistot kiehtovat Melvilleä vastustamattomasti, samalla tavoin kuin ne kiehtoivat Balzacia, ja samoista syistä. Järjestyksen ja epäjärjestyksen edustajien, lainvartijoiden ja lainsuojattomien välinen kaksintaistelu on alituinen mykkä sotatila, joka kaiken aikaa väijyy yhteiskunnan näennäisesti rauhallisen ja turvallisen pinnan alla ja joka paljastaa yhteiskunnallisten mekanismien salaiset moottorit. Tämän sodan juoksuhaudoissa ihminen paljastaa oikean luontonsa, niin pahimmat, kuin parhaatkin puolensa. Tässä punnitaan voima ja heikkous, uskollisuus ja petollisuus. Paheista, valheista, väkivallan teoista ja ansioista huolimatta tulee aina hetki jolloin yksilöllä ei enää ole keinoja käydä kiinni toisiin tai itseensä. Se on Melvillelle totuuden hetki, traaginen totuus joka johtaa kuolemaan.

Melvillen pessimistisen näkemyksen mukaisesti ihmisen synnynnäinen viattomuus ei voi kestää: "Kaikki ihmiset ovat syyllisiä johonkin", hän antaa Punaisen ympyrän poliisipäällikön sanoa. Ja paradoksaalisella tavalla näille syyllisille, kuoleman varjossa eläville ihmisille elämän pienet hetket saattavat näyttää ainutkertaisilta, elämän myönteiset arvot sitä tiheämmiltä. Myös tämän tunteen Melville pystyy välittämään elokuvassaan.

– Jean-Louis Boryn (Le Nouvel Observateur 2.11.1970) ja muiden lähteiden mukaan