Amerikkalainen Pariisissa (1951)

An American in Paris/En amerikan i Paris
Ohjaaja: 
Vincente Minnelli
Henkilöt: 
Gene Kelly, Leslie Caron, Oscar Levant
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Alan Jay Lerner • puvustus Orry-Kelly, Walter Plunkett, Irene Sharaff • musiikki George Gershwin • koreografia Gene Kelly
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
117 min
Teemat: 
FASHION FILM FESTIVAL VINTAGE
LOIKKA
VINCENTE MINNELLI
Lisätieto: 
yhteistyössä Loikka-tanssielokuvafestivaali • Loikka-festivaalilipulla alennus: lippu klubihintaan 5 €
Amerikkalainen Pariisissa (An American in Paris, 1951) on valkokankaan suurimpia musikaaleja, Minnellin, näyttelijä-koreografi Gene Kellyn ja MGM:n taikureiden mestarinäyte. Ira ja George Gershwinin musiikki siivittää köyhän taiteilijan seikkailuja Pariisissa. Tielle sattuu kiehtova – ja tanssitaitoinen – ranskatar (hurmaava Leslie Caron valkokangasdebyytissään). Vain Minnelli saattoi huipentaa elokuvansa minuutteja kestävään balettiin.

”Tulin Pariisiin opiskelemaan, koska Utrillo ja Lautrec ja Rouault tulivat. Rakastin heidän luomuksiaan.” (Jerry)

”En ole koskaan ennen nähnyt niin paljon amerikkalaisia Pariisissa. Champs-Elysées näyttää aivan Main Streetiltä.” (Milo)

”En voinut vastustaa ajatusta näyttää elokuva Raoul Dufylle, mutta olin samalla levoton. Hän oli tuolloin sairas vanha herrasmies pyörätuolissa. Valojen sytyttyä hänellä oli hymy kasvoillaan ja kyyneleitä silmissään. Hän kysyi voisimmeko ajaa balettijakson uudelleen. Silloin tiesimme, ettei meillä olisi vaikeuksia Ranskassa.” (Gene Kelly)

Legendaarinen George Gershwin, joka varhaisesta kuolemastaan huolimatta jätti jälkeensä laajan tuotannon, sävelsi sinfonista, mutta varsinkin populaarimusiikkia. Jälkimmäistä hän teki Broadwayn musiikkikomedioihin ja elokuvamusikaaleihin. Hänen sävelrunonsa "Amerikkalainen Pariisissa" (1928) yhdisti klassista muotoa jazziin. Se oli omiaan Gene Kellylle, joka oli saanut klassisen balettikoulutuksen, mutta suuntautui tanssin moderneihin ja populaareihin muotoihin. Hollywoodin luovin musikaalituottaja Arthur Freed päätti tehdä elokuvan Gershwinin eri sävellysten pohjalta. Freed oli tuonut Kellyn ja ohjaaja Vincente Minnellin Broadwaylta MGM:n musiikkielokuvien kantaviksi, uudistaviksi voimiksi, ja Amerikkalaisesta Pariisissa tuli heidän kunnianhimoisin elokuvabalettinsa.

Niin Gershwin, Minnelli kuin lavastaja Preston Ames olivat nuoruudessaan opiskelleet taidetta Pariisissa, kuten elokuvan päähenkilö. Minnelli oli koloristi (puhutaan minnellinkeltaisesta ja -punaisesta) ja tyylittelijä, joka teki musikaaleja kuin eläviä maalauksia (ja filmasi Van Gogh -elämäkerran Hän rakasti elämää [Lust for Life]). Elokuvan Pariisi on muutamaa ulkokuvaa (lähinnä alussa) lukuun ottamatta ja kaikissa näytellyissä kohtauksissa kokonaan lavastettu studioon Culver Cityssa Kaliforniassa. Minnelli kävi läpi tuhansia kuvia lavastajan kanssa, ja ranskalaisetkin uskoivat lopputuloksen aitouteen. Kellyn pianistiystävää esittävä Oscar Levant oli oikeasti elokuvasäveltäjä ja Gershwinin ystävä. Naispääosaan Kelly löysi Leslie Caronin Roland Petit'n baletista Pariisissa.

Minnelli, Kelly ja Freed kannattivat ns. integroitua, kokonaisvaltaista musikaalia. Siinä laulua ja tanssia ei esitetä elokuvan muusta kerronnasta irrallisina (kuten usein esim. Busby Berkeleyn varhaisissa loistavissa numeroissa Warner Brosilla), vaan ne pyritään nivomaan sen kudokseen: juoneen, henkilöhahmoihin, näiden tunteisiin ja suhteisiin, vuoropuheluun, miljööseen, elokuvan aiheeseen ja tematiikkaan. Sen sijaan että pysäyttäisivät varsinaisen tarinan etenemisen (loisivat kokonaan uuden, itsenäisen tarinan) musiikkinumerot vievät sitä eteenpäin, toimivat osana draaman rakennetta ja kulloistakin tilannetta, henkilöiden mielentilojen tulkkeina.

Minnellillä oli integroidussa musikaalissa edeltäjiä: Ernst Lubitsch, René Clair, Wilhelm Thiele, Rouben Mamoulian. Myös Fred Astairen ja Ginger Rogersin RKO-elokuvien jotkut parilaulut ja -tanssit. Minnellin ja Kellyn elokuvissakin on kyllä joskus rinnan myös vanhan musikaaliperinteen mukaisia erillisiä näyttämönumeroita (jotka saattavat olla motivoituja ns. backstage-juonen kautta). Minnellin elokuvissa on tavallisesti intiimit hetkensä, mutta musikaali oli hänelle myös spektaakkelia, mikä näkyy hänen ja Kellyn yhteisissä töissä (elokuvasta Paula kaulassa Lumottuun laaksoon), jotka kaikki sijoittuvat ulkomaiseen/eksoottiseen miljööseen. Lavastajana aloittanut Minnelli näki henkilönsä aina orgaanisessa yhteydessä ja suhteessa ympäristöönsä (myös silloin kun nämä ovat vieraantuneet siitä).

Mikään taidemuoto ei voi korvata, sisältää tai ”ylittää” toista. Jos elokuvasta kuitenkin haluaisi puhua taiteiden synteesinä, ajatus ruumiillistuu ehkä parhaiten juuri musikaalissa (paradoksaalista kyllä, kun muistetaan lajityypin takavuosina nauttima suhteellisen vähäinen arvostus, ylenkatsonta). Siinähän yhdistyy kuvataide, musiikki, näyttämö- ja tanssitaide (baletti, pantomiimi) ja arkkitehtuuri, ooppera- ja sirkustaide ja kirjallisuus/runous elokuvan omaan kieleen. Vastaavasti voi väittää, että Minnelli (kuten Mamoulian, Kelly ja Donen, George Cukor tai Bob Fosse) pyrki musikaaleissaan kokonaistaideteokseen (Gesamtkunstwerk), jossa laulu, tanssi, näytteleminen, tarina, vuoropuhelu, musiikki, kameran liike, valo, väri, lavastus, puvut ja leikkaus on yhdistetty rytmisesti ja plastisesti, tyylillisesti ja sisällöllisesti toisiinsa.

Amerikkalainen Pariisissa alkaa kertojaa vaihtavalla leikkisällä miespäähenkilöiden (köyhä taiteilija Jerry, työtön konserttipianisti Adam, kabareetähti Henri) esittelyllä, jossa kukin esittäytyy oman voice-overin kautta kameran etsiessä heitä. Naispäähenkilö Lise nähdään ihastuneen Henrin sanojen Adamin päässä synnyttämien mielikuvien kautta peiliin heijastuvana kuvitelmana, täydellisenä monikasvoisena naisena (”Embraceable You” -numero). Musikaali on tässä avauksessa saavuttanut täyden kypsyyden ja tietoisuuden itsestään, itsereflektiivisyyden asteen (joka huipentui seuraavana vuonna Laulavissa sadepisaroissa). Huumori ja ironia jatkuu ”By Straussin” wieniläisparodiassa kahvilassa, jossa luodaan lämminhenkisen pienyhteisön, naapurien ja ystävien yhteenkuuluvuuteen perustuvan pienois-Gemeinschaftin musiikki-idylli keskelle suurkaupunkia.

Jerry löytää rikkaan suojelijan Milon – keski-ikäisen naispuolisen sponsorin, joka on kiinnostunut nuorista miestaiteilijoista – ja saa Rolls Royce -kyydin kotiin. Nyt tämä entinen sotilas, nykyinen taiteen ja purukumin lähettiläs pitää englannin kielen, tanssin ja amerikkalaisuuden katutason oppitunnin kulmakunnan lapsille: tarttuvasti, hauskasti ja kekseliäästi esitetty ”I Got Rhythm”. Vanhan kukkamyyjän ja keski-ikäisen kahvilanpitäjäpariskunnan jälkeen lapset ovat siis uusi ikäluokka, joka kietoutuu humaaniin esikaupunkiyhteisöön tanssin ja laulun kautta. Kellyllä on taito läpiviedä tällaiset potentiaalisesti kornit ja söötit tilanteet niin irtonaisesti ja (itse)ironisesti että katsoja uskoo niihin.

Jerry ihastuu Liseen (jota ei tiedä Henrin morsiameksi). ”Tra-La-La” ilmaisee rakastumista ja elämäniloa (joie de vivre). Se on aivan intiimi, välitön, olennaiseen riisuttu, Adamin pianon ympärillä (ja päällä) pienessä huoneistossa tapahtuva, mutta tunnetta pursuava steppinumero, jossa Kellyn ja kameran liikkeet muodostavat dynaamisen ykseyden. Adamin epäluuloinen kyynisyys ja pessimismi tasapainottaa ystävänsä Jerryn naiivia optimismia ja uskonvarmuutta. ”Tra-La-Lata” vastaa myöhempi ”´S Wonderful”, mutta silloin Adam ja myös katsoja on jo tehty oikeasti tietoisiksi saavutetun onnen hauraudesta.

Yö on rakastavaisten valtakuntaa. Lyyrinen, puhdas ja viaton pas de deux ”Our Love Is Here to Stay” (Gershwinin viimeinen sävellys) tapahtuu Jerryn ja Lisen välillä illalla hämyisän, välkkyvän Seinen rannalla, Pariisin siltojen alla. Se on musikaalien kauneimpia luomuksia, joka ilmaisee tunteen hiljaa, pidätetysti, hienovaraisen kaihoisasti. (Astairessa ja Rogersissa oli herkimpinä hetkinään aavistus samaa, samoin Kellyn ja tytön intiimissä interludessa ”A Day in New York” -baletissa elokuvassa Ilo irti, mutta lähin vertailukohta on Astairen ja Cyd Charissen vieno ja viehkeä ”Dancing in the Dark” iltavalaistuksessa olevassa Central Parkissa Minnellin seuraavassa musikaalissa Iskelmäkaruselli.)  Minnelli rakasti puistoja, lyhtyjä ja (nimibalettiin viitataksemme) suihkulähteitä.

Seuraava numero ”I'll Build a Stairway to Paradise” on edellisen vastakohta, Ziegfeld Follies (tai Folies-Bergères) -tyylinen prameileva revyy-tableau, jossa frakkipukuinen (kukko) Georges Guétary poseeraa sähkövalaistuilla portailla runsashöyhenisen, muuten vähäpukeisen nais(kana)parven kanssa, ja tytöt muodostavat elävän kynttelikön. Camp-henkisessä vinjetissä romanttinen rakkaus on liukunut seksismiksi, hienotunteisuus vaihtunut hienostelevaksi ekshibitionismiksi. 

Konsertoimaton konserttipianisti Adam tekee mielessään kompensaatiota hakevan egotripin, jossa esittää kaikkia rooleja: sekä soolopianistia, kapellimestaria, viisihenkistä viulusektiota, ksylofonistia että taputtavaa yleisöä (hän jopa kättelee itseään). Oscar Levantin hahmottama idea (jonka Buster Keaton esitteli lyhytelokuvassa The Playhouse, 1921) toimii, ja ”Concerto in F” soi komeasti.

Taideopiskelijoiden naamiaiset on riehakas karnevaalijuhla, jonka ylenpalttinen ilonpito muodostaa kontrastin Jerryn ja Lisen särkyneille sydämille. Kaikki mielikuvitukselliset asut ovat mustavalkoisia, mikä nollaa värit, jolloin lopun tavaton värien ilotulitus näyttäytyy välittömänä ja tuoreena.

Elokuva huipentuu 17-minuuttiseen, ääriään myöten runsaaseen mutta tarkkaan viimeisteltyyn  nimibalettiin, joka on rikkaudessaan, hienostuneisuudessaan, skaalassaan ja toteutuksessaan ylittämätön tanssijakso koko Hollywood-musikaalin historiassa. Läpi baletin Jerry tavoittelee  ympärillään vyöryvän ja pursuilevan kansoitetun Pariisin halki katoavaa Liseä, tai ideaalia, jota punainen ruusu symboloi. Lähtökohtia on kolme. On subjekti Jerryn mielen kaoottinen myllerrys, kipeä rakastetun subjekti-objektin Lisen kaipaus ja menetyksen, tyhjyyden tunne, joka repii miehen alitajunnan ja tunnekanavat auki. On hänen toinen rakastettunsa ja objektinsa, Pariisi, joka on kuin sielullinen olento, subjekti, yksi elokuvan päähenkilöistä, jonka hän näkee kulloisenkin tunnetilansa läpi. Ja on hänen rakastamansa kuvataide, suuret ranskalaiset maalarit, taiteen subjektiivinen tapa hahmottaa objektiivista maailmaa (tai päinvastoin). Baletti on kaikkien näiden yhdistelmä, unenomainen visionäärinen näky, samanaikaisesti matka mielikuvituksen ja taiteen luomaan fantasia-Pariisiin ja rakastuneen mutta kärsivän ihmisen ja luovan, kiihkeän taiteilijan sisäisen tunnemaailman hurjaan totaliteettiin.

Kukin eteemme avautuva asuttu Pariisin miljöö ja baletin osio on hahmotettu sellaisena kuin jokin kuuluisa taiteilija olisi voinut sen paletissaan nähdä. Place de la Concorde suihkulähteineen (keskuspaikka) Dufyn tyyliin. Madeleinen kukkatori ja Pont Neuf à la Renoir. Utrillosta muistuttava Montmartren katu. Jardin des Plantesin (eläintieteellisen puutarhan) huvipuisto rousseaulaisittain. Place de l´Opéra Van Goghin tyyliin. Punainen mylly ja Chocolat dansant dans le bar d´Achille à la Toulouse-Lautrec. Raivottaret ja sotilaat kuljettavat Jerryä ja katsojaa paikasta toiseen huimaavassa aistien pyörteessä. Jerryn ja Lisen tanssi suihkulähteessä, jossa kamera ja valo hyväilee henkilöitä kuin rakastaja, on sensuaalisimpia, kineettisimpiä ja majesteettisimpia jaksoja elokuvan historiassa.

Baletti on Minnellin, Kellyn ja puvustaja Irene Sharaffin konseptin ja kiinteän yhteistyön tulos, johon olennaisesti vaikuttivat (tanssijoiden lisäksi) myös lavastajat, musiikin sovittaja ja huimapäinen kuvaaja Robert Alton. Hän  toteutti Minnellin kanssa epäortodoksiset valaistus- ja väriratkaisut. Kuvakulmien ja kameranliikkeiden suunnittelussa myös koreografi Kelly oli keskeisesti mukana.

Minnellin näyttämömusikaaleissa oli avantgardistisia elementtejä. Hänen on sanottu tuoneen surrealismin Broadwaylle. Hänen elokuvistaan surrealistisin on Salvador Dali -vaikutteinen musikaali Yolanda ja varas, jonka unijaksoa kehystää punainen neilikka. Ziegfeldin tähtirevyyn ”Limehouse Blues” -jakso on Minnellin romanttisen kutsumuksen hienoimpia täyttymyksiä; siinä traagisen rakkaustarinan tunne-esineenä toimii viuhka. Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaiset kengät  pitkine balettijaksoineen syntyi näiden jälkeen, mutta vaikutti taiteellisella ja taloudellisella menestyksellään.

Amerikkalainen Pariisissa oli siitä onnellisessa asemassa että se oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys, joka palkittiin kuudella Oscarilla (mm. paras elokuva). Gene Kelly sai erikois-Oscarin ansioistaan. Minnelli, Leslie Caron, käsikirjoittaja Alan Jay Lerner ja tuottaja Freed yhdistivät myöhemmin voimansa toiseen ranskalaisaiheiseen musikaaliin Gigi, josta tuli yhtä voitollinen - tällä kertaa kuvauspaikkana oli oikea Pariisi.

Lainaan lopuksi Thomas Elsaesseria: ”Minnellin henkilöiden olemassaolon oikeuttaa lakkaamaton taistelu jota he käyvät toteuttaakseen täysimääräisesti esteettiset tarpeensa, halunsa kauneuteen ja harmoniaan, vaatimuksensa yhdistää elämänsä unelmiensa todellisuuteen. Minnellin musikaali tarnsformoi henkilöiden sielun muodoksi, väriksi, eleeksi ja rytmiksi. Juuri sillä hetkellä kun ilo tai suru, hämmennys tai innostus, emotionaalinen intensiteetti tulee liian suureksi kantaa Gene Kellyn tai Judy Garlandin täytyy tanssia tai laulaa antaakseen vallan tunteille joiden vallassa he ovat. Minnellin musikaali juhlii halun ja identiteetin täyttymystä, jonka traagista poissaoloa niin monet hänen draamaelokuvistaan kuvaavat.”

— Markku Varjola 26.8.2008