Caligula (1979)

Ohjaaja: 
Tinto Brass
Henkilöt: 
Malcolm McDowell, Teresa Ann Savoy, John Gielgud, Peter O'Toole, Helen Mirren, Adriana Asti
Maa: 
Italia/USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K18
Kesto: 
146 min
Teemat: 
USKOMATON ITALIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
original in English
Hullun keisarin tarina Caligula (1979) on hurjimpia kaupallisuuden ja taiteen törmäyksiä. Kallis tuotanto repesi eeppiseksi konfliktiksi: kun uuden aallon marxistina aloittanut erotiikkamaestro Tinto Brass ja käsikirjoittaja Gore Vidal kehittelivät kunnianhimoista ylivallan analyysia, tuottajana häärinyt Penthouse-kustantaja Bob Guccione tehtaili omatoimisesti ylimääräisiä orgioita. Brittihuiput Malcolm McDowell, Helen Mirren, Peter O’Toole ja John Gielgud näyttelevät poikkeuksellisilla ylikierroksilla.

 

Taiteellisten ja kaupallisten motiivien yhteensovittelun hankaluudet kuuluvat elokuvanteon perushaasteisiin, mutta ne ovat harvoin kärjistyneet yhtä dramaattisesti kuin Tinto Brassin (s. 1933) ohjaaman Caligulan tuotantossa. Italialais-amerikkalaisen elokuvan taustahahmo oli Penthouse-lehden kustantaja Bob Guccione (1920–2010), jolla oli miestenlehtimoguleille tyypillinen kutsumus puolustaa sananvapautta julkaisemalla provosoivaa sisältöä. Guccione halusi tuottaa hullun keisarin edesottamuksista sensaatiomaisen teoksen, joka tarjoaisi seksin ja väkivallan lisäksi korkeita tuotantoarvoja ja parasta osaamista, mitä rahalla saattoi ostaa.

Muinaisiksi roomalaisiksi kiinnitettiin brittinäyttelijät Malcolm McDowell, Helen Mirren, John Gielgud ja Peter O’Toole, ohjaajaksi taas marxilaisista avantgarde-kokeiluista erotiikkaan edennyt Tinto Brass, jonka natsibordellidraama Salon Kitty (1976) oli tehnyt Guccioneen vaikutuksen. Brass näki Caligulan ja Salon Kittyn kahtena ensimmäisenä elokuvana kaavailemassaan vallan ja turmeluksen trilogiasta, jonka kolmas osa olisi kuvannut Borgia-sukua. Käsikirjoitus tilattiin historiaan, korruptioon ja seksuaalisuuteen erikoistuneelta amerikkalaiskirjailija Gore Vidalilta (1925–2012).

Guccionen ja kertojien toiveet eivät kohdanneet, ja Vidal irtisanoutui hankkeesta jo ennen kuvausten alkua. Guccione vastusti etenkin Brassin tapaa roolittaa seksikohtauksiin naisia, joiden olemus oli kaukana hänen lehtensä standardeista. Tuottaja ryhtyi filmaamaan Penthouse Pets -mallien kanssa orgiakohtauksia, joista Brassille ei kerrottu. Ohjaaja ei halunnut kokonaisuuteen Guccionen tekosia ja sai käräjöityä itselleen final cut -oikeuden, jolla ei ollut Italian ulkopuolella väliä ainakaan Guccionelle. Tuottajan apurit salakuljettivat filmimateriaalia jalkoihinsa kiedottuna Italiasta Lontooseen, jossa jälkituotantoa hoidettiin Guccionen johdolla.

Vuosien mittaan Caligulasta on ilmaantunut markkinoille liuta erilaisia, vaihtelevassa määrin pornografisia versioita, joista mikään ei ole vakiintunut lopulliseksi. Brass on vielä 2010-luvulla ilmoittanut aikeistaan työstää ohjaajanleikkaus, jonka voisi itse hyväksyä.

Brittidraaman nykyinen huippunimi Helen Mirren sai Caligulasta silloisen uransa isoimman 40 000 punnan palkkion, jolla maksoi asuntolainansa loppuun. Mirren ei ole välttämättä milloinkaan katsonut Caligulaa, mutta on toistuvasti puolustanut hanketta sekä ohjaajan ja tuottajan ronskia teeskentelemättömyyttä. “Tinto Brass on absoluuttisen hieno tyyppi, josta tuli rakas ystäväni”, näyttelijä on kertonut.

Suurtuotanto innoitti italialaiset pikkutekijät filmaamaan matalan budjetin roomalaisia sensaatioita. Roberto Bianchi Monteron Caligula 2 – kuumat yöt (Le calde notti di Caligula, 1977) ehti markkinoille hyvissä ajoin ennen emoteosta. Tanskalaisohjaaja Lars von Trier otti Brassin elokuvasta mallia etenkin Idiootteihin (Idioter, 1998), jonka työryhmä haki oikeaa virettä Caligulaa katsomalla.

– Lauri Lehtinen 17.10.2018