Kadotetut (1969)

La caduta degli dei/De fördömda/The Damned
Ohjaaja: 
Luchino Visconti
Henkilöt: 
Dirk Bogarde, Ingrid Thulin, Helmut Griem, Helmut Berger, Florinda Bolkan, Charlotte Rampling
Lisähenkilöt: 
kuvaus Pasquale De Santis • puvustus Piero Tosi • musiikki Maurice Jarre
Maa: 
Italia/BRD
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
155 min
Teemat: 
PORVARISTON HILLITTY RAPPIO
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
original in English
Luchino Visconti kuvaa Kadotetuissa (1969) yläluokkaa historian muutosten kourissa. Suvun siirtyy ensin natsipuolueen paramilitaristiseen osastoon kuuluvalle sukukaoselle, kunnes fasismi nielaisee koko suvun. Seksuaaliset perversiot korostavat natsien moraalista rappiota.

Luchino Viscontin Kadotettujen jännite rakentuu natsien historian kahden olennaisen päivämäärän väliin. 27.2.1933 palaa Berliinin valtiopäivätalo ja teräsmagnaatti von Essenbeck juhlii merkkipäiväänsä sukulaistensa ympäröimänä. Nämä pyrkivät kukin eri syistä hyötymään poliittisesta tilanteesta. Samana yönä paroni von Essenbeck murhataan. 30.6.1934, ”pitkien puukkojen yönä”, kenttä on vapaa: fasismi on lopullisesti nielaissut paronin perheen.

Yhden perheen kohtalontarinan, rappion ja tuhon kautta Visconti luo pienoiskuvan koko natsien aikakaudesta. Visconti on kertonut, että kolmas valtakunta on kiehtonut häntä siitä lähtien kun hän sattui oleskelemaan maassa murhenäytelmän ensimmäisten oireiden antaessa kuulua itsestään. ”En usko natsimystiikkaan; kerron likaisista juonitteluista, koska nämä ihmiset todella olivat likaisia. He olivat joukko sikoja, jotka eivät nähneet kärsäänsä pitemmälle.” (Visconti).

Tiedetään millä tavalla Brecht näytelmässään Arturo Ui teki terävää pilaa natsismin valtaannousun triviaaleista tosiasioista. Viscontin lähestymistapa on toinen, kriittisen näkemyksensä ilmaisemiseen hän käyttää mieluummin suurisuuntaista tragediaa. Marcel Martin on osuvasti määritellyt Kadotetut ”shakespearelaiseksi tragediaksi, joka on ohjattu kuin wagnerilainen ooppera”. Ja Macbeth tosiaan tulee mieleen tämän myrskyisen draaman pauhussa, äänessä ja vimmassa: Friedrich Bruckmann ja Sophie von Essenbeck murhaavat yhteistuumin vanhan paronin, saavat vallan ja varmistaessaan sitä ajautuvat yhä uusiin rikoksiin. Eikä tässä draamassa hyvä lopulta voita: kruununperillinen on edellisiäkin vallanhaltioita häikäilemättömämpi ja kieroutuneempi Martin von Essenbeck. Tapahtumien yllä leijuu kalman ja rappion haju, ylinnä natsien kaikkivoipa, paholaismainen valvova silmä, jolla silläkin on vastineensa Macbethissä.

Toisaalta Viscontin viimeisiä elinvuosia, hänen uransa toista puoliskoa eräänlainen wagnerismin kiusaus, veto germaaniseen kulttuuriin sävytti kaiken aikaa. ”Samoin kuin Tristan merkitsi Wagnerille siirtymistä Feuerbach-vaikutteisesta vallankumouksellisesta optimismista eräänlaiseen mystiseen pessimismiin, samoin Visconti on yhä enemmän jättänyt Gramscin taakseen ja kehittynyt rappion eepikoksi” (Guido Aristarco).

– Jean Cabourgin mukaan (L’Avant-Scène du Cinéma 184, 1977)