Paha tyttö (1960)

Beat Girl/Lättfärdig flicka
Ohjaaja: 
Edmond T. Gréville
Henkilöt: 
Gillian Hills, David Farrar, Noëlle Adam, Christopher Lee
Lisähenkilöt: 
musiikki John Barry
Maa: 
GB
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
93 min
Teemat: 
CHRISTOPHER LEE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Paha tyttö (Beat Girl, 1960) on Lontoon beatnik-ympyröihin sijoittuva nuorisokuvaus. Isän nuori morsian saa klubbailevan teinitytön tolaltaan ja ajautumaan yhä paheellisemman elämäntyylin pariin. Musiikin sävelsi John Barry ensimmäisenä elokuvatyönään, josta julkaistiin Englannin ensimmäinen soundtrack-LP.

1950-luvun lopussa yhdistelmä nuorisofilmi ja eksploitaatiofilmi olivat varsin yleisiä. Brittinäkemyksessä Paha tyttö kuuluu jälkimmäisyyksiin jo yksin sen takia, että sitä mainostettiin julisteella, jossa luki suurella ”Tämä tyttö voisi olla sinun tyttäresi”. Lontoon Sohossa kuvattuna Pahan tytön ajankohtaisissa paheiden ja paljaan pinnan esittelyissä tai yhdistelmissä – erityisesti kannattaa tässä muistaa striptease-kuvaukset – rinnakkaisteoksiksi lasketaan esimerkiksi Passport to Shame (Selvää jälkeä!, Alvin Rakoff, 1958), The Rough and the Smooth (Raakaa ja hellää, Robert Siodmak, 1959) and Too Hot to Handle (Liian kuumaa tavaraa, Terence Young, 1960). Tuolloin tiukkana tunnetusta suomalaisesta elokuvatarkastuksesta nämä kaikki selvisivät yllättävänkin hyvin, ikärajalla K16. Enimmät alastonkohtaukset, nuorisorikollisuuden kuvat ja typerän rohkeuden osoittamisen kohtaukset oli itse asiassa poistettu jo brittisensuurissa.

Brittielokuvan esikuvat oli saatu Ranskasta ja Yhdysvalloista: Nichollen näyttelijä Noëlle Adam oli itse myös ranskalainen ohjaaja. Kahviloissa jivea ja elämän potkua kodin sijaan hakevaa ”pahaa tyttöä”, joka on pettynyt kotiinsa ja varsinkin uuteen äitipuoleensa, näytteli Gillian Hills, jota luonnehditaan surutta Brigitte Bardot -klooniksi. Autokilpailu oli tyypillistä esimerkiksi amerikkalaiselle AIP-studiolle (Roger Corman). Adam Faithista tuli nuorisoidoli muusikkona – ensimmäinen listaykkönen oli marraskuussa 1959.

Eksploitaatioelokuvan tunnusmerkkeinä pidetään perinteisen, ”näkymättömän kerronnan” vähättelyä tai hylkäämistä. Sen sijaan elokuvantekijä tuo etualalle omat näkemyksensä aiheeseen, erityisesti silloin, kun ne aiheuttavat jännitteitä yhteiskunnallisesti. Paha tyttö toteuttaa ohjaajansa näkemystä vierailemalla ajan uutiskatsauksille tyypillisessä muodossa strippiklubeilla ja muissa Sohon paheissa, mutta varmistaa oman hyväksyttävyytensä muodollisesti moraalisella lopulla.

Suomalaiset aikalaisarvostelut eivät näitä noteeranneet, vaan pysyivät yleisemmillä vesillä. Hyvinkin kriittisenä tarkastelijana tunnettu Martti Savo tunnisti eksploitaatio-elokuvan lähtökohdat ja tarkasteli elokuvaa vasemmiston näkökulmasta Kansan Uutisissa (KU 11.9.1960):

”Saammekohan koskaan nähdä nykynuorisosta elokuvaa, jonka tekijöitä todella kiinnostaisi nykyinen nuoriso, sen psykologia, pulmat ja pyrkimykset? Toistaiseksi kaikki yritykset tällä linjalla ovat osoittautuneet aktuellin nuorisoprobleeman enemmän tai vähemmän kaupalliseksi väärinkäyttämiseksi. Tähän 'luokkaan' kuuluu myös englantilainen 'Paha tyttö', jossa 'rock’n rollilla' ja 'strip-teasella' on jokseenkin yhtä tärkeä osuus kuin yrityksillä kuvata nuorisomuodin viimeisintä linjaa 'beatnikkejä'.”

Tarkkanäköinen Savo tunnusti myös hyvät yritykset ”ymmärtää nuorisoa” ja naureskeli elokuvan lopun moraaliselle aatoksille, joista ei lopulta ollut muuta tarjottavaa kuin käsikirjoittajan ratkaisu – oikeita pulmia ne eivät tietenkään ratkaisisi.

Savon arvostelun kiintoisia kohtia oli myös vertailun tulos: Englannin ”beatnikit” ovat paljon kiltimpiä kuin Ruotsin ”raggarit”, joita oli myös kuvattu elokuvaan vähemmän sovinnaisesti ja kaupallisesti. Savo ennusti, että Pahan tytön esikuvaa tullaan jatkossa jäljittelemään.

– Jari Sedergren 20.1.2015