Tanssit (1983)

Le bal/Le bal
Ohjaaja: 
Ettore Scola
Maa: 
Ranska/Italia/Algeria
Ikäraja: 
S
Kesto: 
112 min
Teemat: 
ETTORE SCOLA
RANSKALAINEN KESÄ
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
rooleissa Théâtre du Campagnolin näyttelijäryhmä
Italialaisen Ettore Scolan Tanssit (Le Bal, 1983) on ohjaajansa maineikkaimpia. Pariisilaiset tanssivat siinä Ranskan vaiheita 1930-luvulta 1980-luvulle. Musiikki, laulujen sanat, tanssityyli, muoti ja tapakulttuuri vaihtuvat, mutta ihminen pysyy samana. Haikeanhurmaava elokuva on sukellus muistiin, sydämen muistoihin.

”Suuria aiheitani ovat aika, yksinäisyys, yksilöllinen historia suhteessa yleiseen, yhteiskunnan pienet paljastavat liikkeet, vakioilmiöt ja arkkityypit. Tanssit on sopusoinnussa tämän linjan kanssa. En koe mitenkään muuttaneeni lähestymistapaa tai lajia. Kyseessä on sukellus omaan muistiini, ehkä myös katsojan.” – Ettore Scola

Théatre de Campagnolin esityksen pohjalta Scola on rakentanut yhden omalaatuisimmista ja onnistuneimmista elokuvistaan: kohtauksia pariisilaisen tanssisalin ja sen asiakkaiden elämästä 1930-luvun kansanrintaman huumasta nykyaikaan, välissä sota-aika, natsimiehitys ja vapautus, sodanjälkeisen ajan amerikkalaistuminen ja muut 1950-luvun ilmiöt, Algerian kysymys, ”hullu vuosi” 1968. Kavalkadi on toteutettu ilman ainuttakaan vuorosanaa, mutta tähtäimessä ei ole mikään keinotekoinen ja ohjelmallinen ”puhdas elokuva”, vaan ”sydämen historia”, joka puhuu musiikillaan, arkkityypeillään, tyylittelevillä eleillään.

Tuloksena on Ranskan lähihistorian kirkas ja terävä peili, joka näyttää, miten ns. tavalliset ihmiset ovat reagoineet ajan murrostapahtumiin ja miten nämä tapahtumat kuten myös vaihtuvat muotivirtaukset ovat muuttaneet heitä. Tanssityylit, vaatetus, tapakulttuuri, moraali vaihtuvat sitä mukaa, kun musiikki muuttuu 30-luvun chansoneista 40-luvun swingien kautta 50-luvun lattareiksi ja rokiksi ja lopulta diskomusan jytkeeksi. Paikka pysyy samana, ihmiset vaihtuvat, mutta heitä esittävät koko ajan samat näyttelijät – kenties muistutuksena inhimillisten perustyyppien ajattomuudesta. Scola osaa pikapiirron ja tyylittelyn taidon eikä erehdy katsomaan ihmisiään alaspäin: inhimillisyys ja ymmärtämys sävyttävät hänen nopeita, mutta tarkkoja muotokuviaan. Vastaavasti Scola pystyy tihentämään suuret yhteiskunnalliset ja poliittiset tapahtumat muutaman minuutin ilmeikkäiksi kuvaelmiksi.

Tanssisali on unelmien kohtauspaikka, iskelmä on kansakunnan muisti, sen salattu historia, kuten Peter von Bagh on meillä tähdentänyt muotokuvillaan iskelmälaulajista ja kooste-elokuvillaan Suomen historiasta. Samaan suuntaan tähtää Scola, joka tanssien puitteissa lavastaa aikakauden tunnusmerkit, vyöryttää esiin sen musiikin, muodin, yhteiskunnallisen tilanteen, asenteet ja ennakkoluulot. Näkyvän ja kuuluvan takaa hän yrittää kuoria esiin sydämen ja tunteiden historiaa, joka saattaa olla ulkoista historiaa kestävämpää. Historia voidaan aina kirjoittaa uudelleen, mutta iskelmistä voi tulla ikivihreitä.

Historian kuvitteellisen peilin rinnalla tanssisalissa on myös todellinen seinänlevyinen peili, johon piirtyy näkemys inhimillisen psyyken kehityksestä puolen vuosisadan aikana. Elokuvan nykyisyyteen sijoittuvat prologi ja epilogi ovat täynnä ehostusta, korostunutta huolenpitoa itsestä, peiliin vilkaisuja, joidenkin kohdalla narsistisen hurmioitunutta omaan peilikuvaan sukeltamista. Sama toistuu parketilla diskomusiikin tahtiin: itselleen ja itsekseen tanssimista, jossa partnerilla ei enää ole mainittavaa virkaa. Hätäisten kelloon vilkaisujen jälkeen ravintolavieraat poistuvat yksi toisensa jälkeen simpukan lailla yksinäisyytensä kuoreen vetäytyneinä. Menneisyyden nostalgian rinnalla Scolan näkemys nykyajasta värittyy kriittiseksi ja pessimistiseksi.

Sakari Toiviaisen (1984) ja muiden lähteiden mukaan