Night of the Living Dead (1968)

Ohjaaja: 
George A. Romero
Henkilöt: 
Duane Jones, Judith O'Dea, Russell Streiner
Maa: 
USA
Ikäraja: 
K18
Kesto: 
93 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
16 mm
Lisätieto: 
leikattu versio
Zombie-elokuvista kenties legendaarisin on George A. Romeron Night of the Living Dead (1968), joka mullisti kauhuelokuvagenren.

George A. Romeron esikoistyössä Night of the Living Dead (1968) vaeltavat hautaamattomat kuolleet tahdottomana massana ihmiselämän niin fyysisiksi kuin henkiseksikin uhaksi. Perinteisten hirviöiden ansaitsema sympatia ei tavoita näitä ihmislihaa himoitsevia zombieita, jotka yhdellä puraisulla muuttavat elävän ihmisen kaltaisekseen. Kammottavan ulkomuodon takaa ei hohkaa sisäistä herkkyyttä vaan tunteeton kollektiivitajunta, jonka ainoana liikkeellepanevana motiivina on tuhoisa kajoaminen elävään lihaan ja ajatteluun.

Hurjat tapahtumat käynnistyvät lyhyellä johdannolla. Sisarukset tuovat kukkakimppua idyllisessä hautausmaassa lepäävälle isävainajalle. Veli kiusoittelee kalmistoa arastelevaa siskoaan, mutta joutuu itse kalpeakasvoisten zombien odottamattoman hyökkäyksen uriksi. Sisko pääsee pakenemaan läheiseen taloon, jossa on jo muita pakolaisia. Järkytys suistaa neidon pysyvään halvaantuneeseen shokkitilaan. Elokuvakauhu on saanut ensimmäisen realistisen uhrinsa.

Romero keskittää toiminnan kokonaan zombieiden piirittämään taloon. Epätavalliseksi sankariksi nousee musta mies Ben, joka näyttää puolustautumisen mallia koppavalle perusperheelle sekä nuorelle lemmenparille. Perheen tytär on saanut pureman, mikä tuo uhan linnakkeen muurien sisäpuolelle.

Pakkomielteiset kannibaalit käyvät Hitchcockin lintujen tavoin sokeasti hyökkäykseen laudoilla vahvistettuja ovia ja ikkunoita vasten. Elokuvan rahoittajina toimivat liikemiehet esittivät innolla kävelevien raatojen roolia. Uksen eteen palaa zombiena myös apaattisen kaunottaren veli, tuottaja Russel Streinerin roolihahmo. Sisäistä dynamiikkaa luo puolustajien keskinäinen kiista toimintatavoista yhteisessä epätoivoisessa kamppailussa.

Television ja radion tilannetiedotukset sekä uutishysteria laajentavat kokonaiskuvaa. Epäolennaisella ja epäuskottavalla säteilyselitykselle ei uhrata liiemmälti aikaa. Painajaista lietsotaan rankoilla raporteilla ja toimintaohjeilla. Ainoa tapa tuhota villiintyneet vainajat on polttaminen tai aivojen murskaaminen. Innokkaista asemiehistä kootut kansalliskaartit aloittavat metsästyksensä ohjenuoranaan ”Ampukaa niitä päähän”.

[– –] Ilmestymisajankohtaansa nähden Night of the Living Dead sisälsi suhteellisen rotevasti kouriintuntuvaa väkivaltaa, mutta vahvin lataus oli painajaisen koruttomuudessa. Taistelun turhuus ja masentava loppu jättävät katkeran maun suuhun, eikä liioiteltuihin inhotekoihin ole tarvetta. Syrjäteattereiden double bill -myöhäisnäytöksistä kohonneen klassikon inspiroimat jäljittelijät herättelivät henkiin paljon rivomman näköisiä ja luonteisia zombieita kuin Romeron surumielisehköt vaeltajat.

– Asko Alanen (”Musta peili”, 1986)

Romeron zombieihin ei liity lainkaan ”tukahdutetun paluun” positiivisia mielteitä. Niiden ilmeisin edeltäjä on Invasion of the Body Snatchers -elokuvan palkokansa, vaikka niiltä puuttuu Don Siegelin elokuvan ratkaisematon ja tuottamaton ristiriitaisuus (kommareita vai kapitalisteja?). Zombieiden voi lukea edustavan sitä menneisyyden perintöä josta elokuvan henkilöiden on taisteltava itsensä vapaiksi. Niiden ilmeisin luonteenpiirre on niiden tarve – ilmeisestikin niiden ainoa tarve – kuluttaa. Ne siis edustavat kapitalismin loogista lopputulosta, sen reductio ad absurdumia ja ad nausemia: se että ne kuluttavat lihaa on vain sen huomion kirjallista toteuttamista että kapitalismissa me kaikki elämme toisten kustannuksella.

– Robin Wood (Film Comment, March-April 1980)